SURU

Runoilija ja kansanedustaja Tommy Tabermanilla kertoi aikanaan lehdissä, miten surunsa kanssa jää helposti yksin. Hänellä oli todettu syöpä, jota ei voinut enää hoitaa. Kun asia tuli julki, Tabermanin puhelin vaikeni, ihmiset eivät enää ottaneet yhteyttä, ehkä he halusivat antaa hänelle sairastamisrauhan – Taberman itse ei moista hiljaisuutta kaivannut.  

Tunnistan tilanteen omalta työuraltani. Eräs työtoverini menetti lapsensa. Kun hän palasi töihin, huomasin aluksi vältteleväni häntä. Tunsin tietenkin valtavasti myötätuntoa, mutta minua pelotti. En oikein tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Kaikki tuntemani sanat tuntuivat täysin riittämättömiltä ja tyhjiltä. Minun täytyi kerätä koko työpäivä rohkeutta ja vasta kun oppitunnit olivat ohi, uskalsin mennä sanomaan osaanottoni. Olin tietysti kömpelö, mutta luullakseni niin olivat kaikki muutkin. Suuren surun edessä ei kai oikein voi olla muuta kuin myötätuntoinen ja avuton.

Niinpä minusta oli lohduttavaa lukea Salli Saaren kriisiapua käsittelevästä kirjasta Kuin salama kirkkaalta taivaalta (s. 142), että samantapaisia kokemuksia on alan ammattilaisillakin. Katastrofipsykologisen työmuodon Suomeen tuoneen Krister Anderssonin ensikokemus alasta oli myös täynnä avuttomuutta. Hän kuunteli lapsensa menettäneen äidin tuskaa, piti kädestä, mutta ei osannut sanoa juuri mitään. Hän koki olleensa aivan surkea auttaja. Myöhemmin äiti soitti kiitollisena – apu oli tuntunut korvaamattomalta. Näin siitä huolimatta, ettei hän ollut osannut sanoa oikein mitään. Tai oikeammin – juuri sen takia. On nimittäin paljon tarinoita, joissa suuren surun keskellä olijat kokevat positiivista näkökulmaa ja toivoa tarjoilevat auttajat aivan sietämättöminä ja epäempaattisina. Samoin useimmat ihmiset haluavat surullisina kuunnella surullista musiikkia, eivät iloista. Surua ei halua eikä voi muuttaa joksikin muuksi liian nopeasti. Suru ottaa oman aikansa.

Tästä näkökulmasta on hieman vaikea ymmärtää diagnosointijärjestelmien (DSM ja ICD) näkemystä masennuksesta: Fobia diagnoosien kohdalla sentään ajatellaan, että pelon pitää olla jollakin tavalla aiheeton tai kohtuuton. En saa fobiadiagnoosia siitä, jos pelkään väkivaltaisesti käyttäytyvää isokokoista, aseistettua miestä. Saman luulisi pätevän masennukseen ja suruun. En saa masennusdiagnoosia, jos suren hyvästä syystä. ICD järjestelmä hyväksyy kuitenkin päteväksi surun syyksi vain lähiomaisen kuoleman. Muista syistä johtuvat, yli kaksi viikkoa kestäneet surureaktiot kehotetaan diagnosoimaan masennukseksi. Monen psykologin on vaikea hyväksyä tällaista näkemystä surusta.

Paljon viisaammalta kuulostaa uskontotieteilijä Mari Pulkkinen, joka teki surusta väitöskirjan. Hän kritisoi termiä surutyö ja korostaa, ettei suru ole mikään homma, jonka voi noin vain hoitaa alta pois. Suru ottaa aikansa, ja kukin suree yksilöllisellä tavallaan. Suru on monimutkainen asia.

Itse asiassa voisi väittää, että surun pakeneminen on haitallista. Jos esimerkiksi seurustelusuhteen kariuduttua aloittaa heti uuden suhteen, mieli on kuitenkin vielä kiinni edellisessä suhteessa. Tällöin uusi kumppani kokee luultavasti olevansa jonkinlainen korvike: todennäköisyys, että tämä uusikin suhde kariutuu, on tällöin aika korkea. Psykologian tehtävä ei silti ole moralisoida tällaistakaan ratkaisua. Tekee vain mieli vihjata, että menetysten jälkeen kannattaa antaa itselleen aikaa toipua.

Omassa ajattelussani suru on enemmän keino pitää mielenterveyttä yllä kuin mielenterveydenhäiriö. Suru on - ainakin minulla - todellisin keino käsitellä menetyksiä, joita ei voi muuksi muuttaa. Onpa sitten kyse läheisen kuolemasta, omasta rajallisuudesta tai uraan ja ihmissuhteisiin liittyvistä menetyksistä. Suru menee suremalla aikansa, eikä siinä mikään temppuilu auta. 

Suru ottaa aikansa, mutta myönnettäköön, että suruun voi jäädä kielteisellä tavalla kiinni. Yritän kuvata tätä Elisabeth Kübler-Rossin surun vaiheteorian avulla.

1)    Ensireaktiona menetykseen on usein kieltäminen tai jonkinlainen shokki. Mieli on epäuskoinen ja yrittää kieltäytyä käsittelemästä tapahtunutta. Tämä kuuluu asiaan, mutta on pitkittyessään haitallista. Seurustelusuhteen päättymisessä tähän vaiheeseen juuttuminen voisi olla esimerkiksi sitä, että jää vuosiksi haikailemaan päättyneen suhteen perään ja idealisoi menettämänsä suhteen niin täydelliseksi, ettei mikään ihmissuhde voi vetää sille vertoja.

2)    Kieltämisen jälkeen tulee usein viha. Se on ymmärrettävää, mutta menee ajallaan ohi.  Tähän vaiheeseen juuttuminen voisi seurustelun päätyttyä olla esimerkiksi jatkuvaa kumppanin häiritsemistä ja vahingontekoa. Tai katkeroitumista tyyliin – kaikki miehet on sikoja. Katkeran ihmisen taustalla voi siis olla jokin menetys, josta hän ei ole päässyt yli.

3)    Kaupankäyntivaiheessa menetyksen lopullisuus yritetään estää muuttamalla itseä. Minä muutun, sitten hän ottaa minut takaisin. Laihdutan, parannan tapani tms. Tähän vaiheeseen juuttumisena voisi pitää myös pitkään jatkuvaa ahdistunutta yritystä vahvistaa miehekkyttään tai naisellisuuttaan: hylätyksi tuleminen on järkyttänyt uskoa omaan viehättävyyteen, ja uusien kumppanien velvollisuudeksi määrittyy  kaikkien itse-epäilyjen kumoaminen.

4)    Varsinainen suru, joka kohtuuttomasti pitkittyessään voi muuttua masennukseksi. Tarkan aikarajan antaminen surulle tuntuu kuitenkin mauttomalta, ja ICD tautiluokituksen mainitsema kaksi viikkoa tuntuu huonolta vitsiltä.

5)    Hyväksyminen, joka ei tosin tarkoita sitä, ettei surua enää lainkaan tuntisi. Pikemmin sitä, että mieli vapautuu jatkamaan elämäänsä.

Surun vaiheita ei ole mielekästä ymmärtää jäykkänä normina siitä, miten kaikkien ihmisten surun pitäisi mennä. Se on kuitenkin hyödyllinen älyllinen työkalu ja auttaa tunnistamaan inhimilliseen kärsimykseen liittyviä ilmiöitä.

Kärsimys on kovaa eikä välttämättä aina jalosta. Läpikäyty suru tuo kuitenkin ihmiseen tiettyä vakavuutta ja syvyyttä. Omakohtaisesti koettu suru voi auttaa ymmärtämään ja suhtautumaan myötätuntoisesti toisten suruun. En kuitenkaan ajattele, että ihmisen surun tarvitsi olla jotenkin leimallisen ylevää tai kaunista. En lämpene ajatukselle mallikelpoisesta surijasta, joka kantaisi kärsimyksensä buddhalaisen tyynesti. Surusta selvitään, mutta matkalla ei tarvitse kerätä tyylipisteitä. Jos hyvin käy, matkalta kertyy kuitenkin enemmän kiitollisuutta kuin katkeruutta. Näin voi käydä erityisesti silloin, jos kohtaa surussaan ihmisiä, jotka suostuvat jakamaan surua pakenematta surijaa tai yrittämättä lohduttaa häntä teennäisesti.