Koin ilmestyksen. En ihan oikeasti mutta melkein, unta odotellessa, puolittain yhä hereillä, kun ajatukset villiintyivät.
Uutisissa oli kerrottu, että suuri joukko nuoria lähinnä seuraa sitä, miten joku superpelaaja pelaa tietokonepelejä. En päässyt hämmästyksestäni irti - voiko tuon tyhmempää ajenvietettä enää keksiä... vähitellen oma jurnutukseni muuttui isäni ääneksi... "nykymusiikki on silkkaa jumputusta, noilta on täytynyt sävelkorva paleltua..."
Vuosisatainen isällinen jurnutus resonoi yhä päässäni, kun muistin uutisen siitä, että nuori syrjäytyy, jos ei saa haluamaansa harrastusta. Minun ääneni aloittaa jurnuamisen maltillisesti..."kai se nyt riittäisi, että on jokin kiva harrastus, pitääkö taata mikä tahansa harrastus... kuinka prinsessoja sitä nykyään oikein ollaan. Isäni ottaa äänitilan kanavalla: "Kyllä pitäisi laittaa metsätöihin tommoset, oppisivat oikeaa työntekoa eikä kaikelaisia kotkotuksia..."
Niinpä niin. Olen vanha jurnuttava mies, sukupolvien kuilu ja sen sellaista... minun kuuluisi olla se fiksu, joka asettuu nuorten puolelle, maailman pitää muuttua, vaikka me vanhat emme kaikkia uusia juttuja niin rakastakaan. Tehkööt nuoret maailmasta omansa, nauttikoon pelaamisen seuraamisesta niin kuin minä nuorena nautin elokuvista tai sarjakuvista.
Mutta tämä oli ilmestys ja ymmärtävä katseeni kääntyikin toiseen suuntaan. Äkkiä aloin katsella itseäni isäni silmin. Isäni nuoruutta väritti työ, nälkä, sota ja isoveljen kaatuminen. Katselen teini-vesaa hänen silmillään. Tuota outoa ylipainoista poikaa, joka inhoaa koneita, maaseutua, "oikeita töitä" ja keskustapuoluetta... ja tietenkin armeijaa. Tajusin, että olen onnistunut olemaan kohtuuton ja loukkaava. Siis teini. Se olenkin ollut minä, joka oli ymmärtämätön.
Katselen isäni silmillä opiskeluaikojani. Ajattelen, että poikapolo inhoaa maaseutua, mutta ei ole kaupungissakaan kotonaan. Juurettomuuttaan yrittää yrittää rakentaa kirjoista ja ajatuksista itselleen kylän jossa asua. Pää on pilvissä, eivätkä jalat ole maata nähneet vuosiin.
Ilmestys on herättänyt minut sen verran, etten ole enää nukahtamaisillani. Mietin isäni jurnutusta ja omaani. Ymmärrän, että isäni rakasti kauniita melodioita ja inhosi outoja soinnutuksia ja jazzillisia rytmejä ja omituisia sanoituksia. Ymmärrän, että nykynuoriso "kuulee" peleissä jotakin sellaista, jolle olen kuuro.
Ymmärrän myös, ettei isä ollut kaikessa jurnutuksessaan väärässä, ei edes silloin, kun oli humalassa.
Ymmärrän, että olen vanha mies, ja minun kuuluu hieman jurnuttaa. Aika on tässä elämässä kaikelle, aika on ymmärtää, mutta aivan varmasti on myös aika jurnuttaa.
Halusin oppia soittamaan kitaraa hyvin, muutakin kuin peruskomppausta normisoinnuilla. Otin yksityistunteja nuorelta kitaristilta. Turhauduin nopeasti. Sormeni olivat tönköt, en jaksanut tehdä läksyjä ja nuori opettajanikin vaikutti työlääntyneeltä. Lopetin.
Myöhemmin olen usein kertonut tuosta kokemuksesta ja sanonut jotakin tämän tapaista:
- Opettajalle teki hyvää saada muistutus siitä, miltä tuntuu olla ihan saatanan huono.
Tunnustan.
Saan kummaa tyydytystä tuon lauseen lopusta: olen saatanan huono. Nytkin teki mieli toistaa se.
Elämäntaitogurut kohottavat kulmakarvojaan ja nostavat etusormen pystyyn. Itsensä mollaaminen lannistaa, syöksee masennukseen, on tarpeetonta, perusteetonta ja ... ihan saatanan tyhmää. Oho... gurulta lipsahti. Tarkoitus oli tietenkin sanoa, että ihan kauhean epärakentavaa. Itseensä pitää suhtautua lempeästi ja kannustavasti.
Papit voisivat olla ymmärtäväisempiä. Itsensä mollaamisessa on jotakin samaa kuin synnintunnustamisessa. Tekee hyvää.
En kuitenkaan tulkitse ilmiötä uskonnollisesti, vaan psykologisesti. Ajattelen, että ihan tavallisillakin ihmisillä on ainakin kolmea lajia itsensä mollaamista.
1. On jyrkän epätoivoista ja ahdistunutta itsensä ruoskimista. Ihminen haluaa vahvistusta tai hienommin sanottuna validointia tunteilleen, eikä saa sitä keneltäkään, itseltäänkään. Samalla hän lietsoo pahaa oloaan, pitkittää sitä. Epätoivon syvetessä ihminen luopuu tavoittelemasta haluamaansa, kierre syvenee ja olo pahenee. Tässä on vaikea nähdä mitään rakentavaa. Tosin tuosta tuskin pääsee eroon ihan vain päättämällä olla positiivisempi.
2. Sitten on kiukkuista itsensä mollaamista. Joskus se on energisoivaa. Sadattelen itseni takaisin toimeen. "Minä h******* talipää. Johan nyt on P******, jos en saa tätä S********** Ikean kaappia kasattua vaikka v**** sinitarralla..." Tuollaista marmatusta on epäilemättä raskasta kuunnella vierestä, mutta se on rakentavaa. Sisuunnuttavaa, tai muotitermein voimaannuttavaa.
3. On myös hekumallista itsensä mollaamista. Sellaista kuin tuossa kitaransoittokokemuksessani. Se ei ole itseinhoa, se ei ole lamauttavaa. Kammottavalla psykologian termillä kuvattuna se on minäkokemusta integroivaa. Suomeksi sanottuna koitan ymmärtää mitä kaikkea olen. Onnistumisten hetkellä muistan kyllä, että huonojakin päiviä on ollut, mutta saatan kadottaa kokonaan sen, millaiseksi itseni tuolloin tunsin. Vastaavasti huonoina päivinä muistan joskus jossakin onnistuneenikin, mutta en saa noista muistoista kiinni tunteen tasolla. Kammottavalla ammattikielellä sanoen - minäkokemukseni integraatio on helppoa kognitiivisesti, mutta vaikeaa emotionaalisesti.
Kun haukuin nakkisormiani, en lamaantunut enkä masentunut. En myöskään sisuuntunut tekemään itsestäni sankaria ja huikeaa kitaristia. Vakuuttelin itselleni, että minussa on ja saa olla saatanan huonoja puolia (hahaa... sain kirjoittaa tuon jo kolmannen kerran, oi hekumaa). Samaan aikaan minussa on tietysti muitakin puolia. Hyviäkin.
Lopputulema: Ostan kitaran, jota on kevyempi soittaa, komppailen normisoinnuilla ihan tyytyväisenä ja aavistuksen aiempaa kokonaisempana.
PS. Tunnustan onnistuneeni - olen viimeisen vuoden aikana opetellut yhden soinnun lisää... siis melkein... se toimii, kun soitan vain kolme alinta kieltä... yläkieliin ei nakkisormet taivu.
Joskus sitä on älyllisesti laiska. Kuvittelee jonkin asian itsestäänselvyydeksi, eikä viitsi pohtia sitä lainkaan. Esimerkiksi minä olen aina luullut, että miesten keskimäärin suurempi fyysinen voima selittäisi sen, miksi lähes aina ja kaikkialla valta on ollut miehillä. Hararin kirja Sapiens - ihmisen lyhyt historia (sivut 174-182) herätteli minut tästä unesta.
Miesten keskimääräinen lihasvoima ei voi olla ainakaan ainoa selitys: Jos valtaan pääsisi lihasvoimalla, valta ei olisi 60 -vuotiailla vaan 20 -vuotiailla miehillä. Monissa yhteiskunnissa ruumillista työtä tekevät ja fyysisesti vahvat ovat olleet selvästi alistettuja.
Toisen selityksen mukaan miehet ovat aggressiivisempia. Miehet harjoittelevat sotataitoja ja hyödyntävät niitä myös rauhan aikana saadakseen valtaa. Taaskaan empiiriset havainnot eivät täysin sovi yhteen teorian kanssa. Tyypillisesti ylemmät upseerit eivät ole ylenneet ansioidensa perusteella, pikemmin syntyperänsä. Parhaat sotilaat eivät automaattisesti kaappaa valtaa, eivätkä varsinkaan pysty pitämään sitä. Sotilaallisesti taitava Caesar ei ollut yhtä menestyksekäs eikä pitkäaikainen keisari kuin sotilaana heikompi mutta poliitikkona taitavampi Augustus.
Kolmannen teorian mukaan evoluutio on muovannut miehistä kilpailevia ja naisista hoivaavia. Ajatus kulkee hieman pelkistäen niin, että muiden miesten kanssa kilpaileva, voittoisa mies on alfa-uros: hän lisääntyy monen naisen kanssa ja siirtää geeninsä ja kilpailutaipumuksensa jälkeläisilleen. Sen sijaan miehen kanssa kilpaileva nainen tulee miehensä hylkäämäksi ja joutuu kasvattamaan lapsensa yksin - siten hänen geeniensä välittymisen todennäköisyys vähenee. Tämä teoria ei kuitenkaan selitä sitä, mikseivät naiset liittoudu keskenään kuten esimerkiksi elefanttinaaraat tai bonobo naaraat tekevät.
Taitaa siis olla niin, ettei meillä ole ensimmäistäkään hyvää selitystä ilmiölle, jota ainakin minä olin erehtynyt pitämään itsestäänselvyytenä.
Tyytymättömyys vallitseviin selityksiin on kuitenkin hyvä asia. Keskiajan ihminen oli aivan liian tyytyväinen uskonnollisiin selityksiin maailmasta. Vasta sen myöntäminen, ettemme oikeasti tiedä, avasi polun saada asioista oikeasti selvää.
Nykyään ainakin yhteiskuntatieteissä on paljon asioita, joita emme oikeasti tiedä. Uusimmat tutkimustulokset ovat usein vain uusimpia arvauksia. Tämän myöntäminen auttaa eteen päin. Tietämättömyytensä myöntäminen on ilma, jota tiede hengittää.
