ÄLÄ RUOKI PRINSESSAA

Kuva: Wikipedia commons, Edmund Dulackin piirros

H.C. Andersenin sadussa öinen kulkija väittää olevansa aito prinsessa. Vaan kuka tietää, ehkä neito valehtelee tehdäkseen vaikutuksen? Niinpä perheen äiti "virittää prinsessanpaljastimensa" - neidon vuoteeseen laitetaan salaa herne ja sen päälle 40 patjaa ja muuta pehmikettä. Neito kuitenkin nukkuu huonosti ja on aamulla mustelmilla. Hän on siis aito prinsessa, tavallinen ihminen kun ei mitenkään voi olla niin herkkähipiäinen. 

Anderssen saattaa naureskella hienostelun tarpeelle hieman kuin sadussa keisarin uusista vaatteista. 

Satua voi kuitenkin tulkita monella tapaa. Itse haluan käyttää sitä erään modernin ongelman kuvaamiseen: Herkkyys on hyvä, huomaavaisuus ja toisen kunnioittaminen ovat hyviä, mutta melkein kaikki hyvät asiat voi vetää överiksi.  Äärimmilleen vietyinä hienotunteisuus ja aitous ovat toisensa poissulkevia asioita. 

Miten niin?  

Tein luokassa galluppeja. "Kuinka moni on ainakin kerran elämässään saanut sinänsä aiheellista mutta liian ankaraa palautetta?" Käsiä nousi.  Päteväkin kritiikki on murskaavaa, jos se tulee väärällä hetkellä tai sitä tulee liikaa kerralla. "Entä kuinka moni on ainakin kerran elämässään saanut liian myönteistä palautetta?" Taas nousee käsiä. On ärsyttävää saada kehuja suorituksesta, jonka itse tietää surkeaksi. Se on kiusallista, se tuntuu sääliltä ja syö kehujan uskottavuutta. Viimeinen gallup: "Kuinka moni ainakin kerran elämässään saanut joltakulta hyvältä ystävältä todella tylyn kuuloista palautetta ja kokenut sen hyväksi?" Paljon käsiä, tietäviä hymyjä ja nopeita katseita.

Ihminen on mokannut esitelmän/ soittoesityksen/ urheilusuorituksen tms., ystävä tulee ja sanoo: "Olit sitten porukan paskin." (Tämä oli kielellisesti siistitty versio).  Ystävykset katsovat hetken toisiaan ja alkavat sitten nauraa. 

Mitä ihmettä tapahtui? Miten moitteet voisivat tuntua hyvälle? Vastaus piilee ilmeisesti siinä, että ystävä ei ota epäonnistumista niin kovin vakavasti. Se ei ole hänestä niin vakavaa ja totista, ettei siitä voisi puhua. Samalla hän ottaa ystävänsä tunteen riittävän vakavasti - jakaa v*****ksen ja sanoittaa sen. Psykologian kielellä validoi ja normalisoi ystävänsä tunteita. 

Varoituksen sana - jos sovellat tätä ilmiötä kovin suoraviivaisesti, voit tahtomattasi lyödä lyötyä, ja lujaa. Pitää muistaa, että kaikki kädet eivät nousseet. Ihmiset ovat erilaisia ja ellet tunne ystävääsi kovin hyvin, ei kannata ottaa isoa riskiä. 

Mutta ehkä sen uskaltaa hieman oudompienkin kanssa, ettei varsinaisesti "ruoki prinsessaa", ei ihastele ylireagointeja. Arkinen suhtautuminen mokiin, virheisiin ja pettymyksiin on luultavasti parantavampi vaihtoehto kuin ylenpalttinen empatia. 

Meillä täällä Porissa on kampanja - älä ruoki karhua. Julisteessa on pessimistisiä ja latistavia kommentteja laukova karhu. "Ei tästäkään mitään tuu..." Hyvä kampanja, älä ruoki tuota karhua. Rinnalla voitaisiin silti tarvita tämä  "älä ruoki prinsessaakaan" -kampanja.