Robert Sapolsky (Behave 2017, 67-68) antaa kiinnostavan selityksen sille, miksi mikään ei koskaan riitä. Aloitetaan
apinoista:
Kun apina painaa vipua 10 kertaa, se saa rusinan. Apinan aivojen nucleus accumbensissa erittyy dopamiinia sanotaan vaikkapa 10 yksikköä. Apina jatkaa vivun painelua ja yllättäen se saakin kaksi rusinaa. Nucleus accumbensissa erittyy noin 20 yksikköä dopamiinia. Kaksinkertainen palkkio, kaksinkertainen
dopamiinin eritys, ehkä myös kaksinkertainen mielihyvä. Mutta asia alkaa mutkistua: Kun apinaa jatkuvasti
palkitaan kahdella rusinalla, dopamiinitasot palaavat alun 10
yksikköön.
Ovelassa jatkotutkimuksessa apinat on koulutettu odottamaan
joko kahta tai 20 palkintoa ponnisteluistaan. Jälleen tutkijat yllättävät apinat
iloisesti - ne saavat joko 4 tai 40 palkintoa. Mitä tekee nucleus accumbens? Se
on pullollaan dopamiinia, ja mikä tärkeintä – se reagoi molempiin yllätyksiin yhtä voimakkaasti. Ilmeisesti
nucleus accumbens ei osaa laskea. Se vain vertaa saatua palkkiota odotettuun
palkkioon. Nucleus accumbensin dopamiinikylvyt voivat siis syntyä yhtä hyvin
pienestä kuin suuresta palkkiosta – kunhan ne ovat suurempia kuin odotettiin.
Oletetaan, etta sama pätee ihmiseen ja tehdään Sapolskyn innoittama ajatusleikki. Kuvitellaan, että Porin kaupunki haluaisi palkita
juuri minua, ja palkkani nostettaisiin ministeriluokkaan tai yli. Saisin 10 000
euroa kuussa. Jupii!!!, huutaisi nucleus accumbensini dopamiinispäissään.
Kevääseen mennessä olisin kuitenkin jo tottunut tuohon järjettömän isoon
palkkaan, enkä osaisi siitä suuremmin riemuita. Seuraavana vuonna Porin kaupunki
laskisi palkkani 9 500 euroon – yhä järjettömän hyvä palkka, mutta nucleus
accumbensini ei osaa laskea tai suhteuttaa. Sen tehtävänä tuottaa vertailuja
aiempaan. Aivokuoreni pystyisi ymmärtää realiteetteja – tietäisin saavani
järjettömän hyvää palkkaa ja yrittäisin tuntea jotakin kiitollisuuden tapaista.
Mutta ilman nucleus accumbensin dopamiinikylpyjä, tunteessani ei olisi voimaa
eikä riehakuutta. Saattaisin jopa tuntea kummaa alakuloa ja eksyä miettimään,
mistä minua rangaistaan, kun palkkani on enää 9 500 euroa.
Sapolsky viittaa lukuisiin tutkimuksiin, jossa nucleus
accumbens ei ole aktiivisimmillaaan silloin, kun koemme mielihyvää, vaan
silloin kun odotamme sitä. Ahaa – se ei siis olekaan ensisijassa mielihyvän
vaan motivaation palveluksessa. Jos
jokin palkkio tulee varmasti, sen eteen ei tarvitse ponnistella. Mutta jos
jollakin elämänalueella on tarjolla odottamattoman suuria palkkioita, tarmo kannattaa
sijoittaa sinne. ”Kyllä” aktivoi nucleus accumbensin dopamiinihermosoluja, ”ehkä”
saa ne hurmokseen.
Entäpä ihmiset? Ihmisaivoista ei ole tapana mittailla
tarkkoja dopamiinimääriä, mutta nucleus accumbensin aktiviisuuden määrää
voidaan tutkia aivokuvauslaitteilla. Sapolsky (2017, 163) kertoo tutkimuksesta,
jossa vertailtiin erikokoisten rahapalkkioiden vaikutusta lapsiin, nuoriin ja
aikuisiin. Keskisuurien palkkioiden osalla eri-ikäiset olivat samanlaisia
keskenään. Nuoret erottuivat kuitenkin pienten ja suurten palkkioiden kohdalla
muista. Suuri palkkio sai aikaiseksi jättimäisen reaktion. Pieni palkkio
puolestaan näytti pikemminkin sammuttavan nucleus accumbensin kuin aktivoivan
sitä. Yksi pääsky ei tee kesää, eikä yksittäinen tutkimus kerro koko totuutta. Varovaisesti
voidaan kuitenkin spekuloida, että apinolla havaittu nucleus accumbensin toimintaperiaate toimisi ainakin murrosiäkäisillä ihmisillä. Jos nucleus accumbens alkaa palkita suurten palkkioiden tavoittelusta ja
rangaista pieniin palkkioihin tyytymisestä, se voisi – osittain – selittää nuoruusikään
usein liittyvää elämyshakuisuutta ja riskinottoa. Varsinkin kun samassa iässä
itsehillintään ja riskien hallintaan erikoistunut otsalohko on vasta kehittymässä.
Sapolskyn sanoin: nuoruusikä on aikaa,
jolloin on tavallista todennäköisempää tappaa joku, sortua huumeisiin, kaataa
diktaattori, lähteä kotoa ikiajoiksi, keksiä uusi taidemuoto, mennä naimisiin toiseen
heimoon kuuluvan kanssa, tulla uskoon, mullistaa fysiikka tai mukiloida mummo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti