TAPAUS OKSITOSIINI

Oksitosiinia nimitetään joskus ”rakkaus-hormoniksi”, koska sitä erittyy hellyyden ja rakkauden tunteen hetkellä verenkiertoomme. Se myös tuottaa lisäpotkua äidilliseen hoivaviettiin (ja lisäksi esim. on tärkeä synnytyksen käynnistymiselle... mutta keskitymme tässä oksitosiinin psykologiseen puoleen). ”Rakkaus” –hormoni on tietysti herättänyt paljon kiinnostusta tieteen ulkopuolellakin – mm. tuo kuvan esittämä koru on tehty oksitosiinihormonin kemiallisen kaavan mukaan.

Oksitosiinia on kuitenkin aika vaikea tutkia ihmisellä. Sen jäämiä voidaan toki mitata verenkierrosta, mikä kuitenkin altistaa monenlaisille häiriötekijöille. Aika suosituksi onkin tullut tapa tehdä tutkimus toisin päin – ruiskuttaa ihmisen nenään oksitosiiniruisketta (kontrolliryhmälle pelkkää placeboa esim. vettä). Tämän jälkeen havainnoidaan eroja käytöksessä. Monenmoista myönteistä on havaittu. Oksitosiinin on havaittu eri tutkimuksissa lisäävän:

- äidillistä hoivaa (ja mm. sitä kuinka söpöiltä vauvat naisten mielestä näyttävät)

- sensitiivisyyttä vanhempana

- koehenkilöiden luottavaisuutta

- auttamishalua (esim. sitä kuinka paljon antaa rahaa hyväntekeväisyyteen).

- Asperger –diagnosoitujen sosiaaliset oireet ovat toisinaan lieventyneet oksitosiiniruiskeen ansiosta.

- Lystikkämmässä tutkimuksessa havaittiin, että oksitosiinin ansiosta ihminen ja koira tuijottelivat toisiaan kauemmin.

Suosikkini on tutkimus, jossa tutkittiin heteroseksuaalisten mieskoehenkilöiden käytöstä erittäin viehättävän tutkimusavustajan seurassa. Sinkkujen käytökseen oksitosiinisuihkeella ei ollut vaikutusta, mutta seurusteleviin miehiin hormonilla oli selvä vaikutus – he pysyttelivät 10-15 centtimetriä kauempana kauniista avustajasta. (Kontrollitilanteessa tutkimusavustaja oli mies, eikä oksitosiinilla ollut mitään vaikutusta tutkittavien pitämään etäisyyteen.) Oksitosiini sai siis parisuhteessa olevat miehet välttelemään kiusauksia (Sapolsky 2017, 111) ja suojelemaan suhdettaan.

Mutta ennen kuin innostumme liikaa ja alamme asentaa oksitosiiniparfyymia koulun ilmastointikanavaan, muutama varoituksen sana:

- Data on kohinaista. Oksitosiinin myönteiset vaikutukset eivät tule esiin kaikissa tutkimuksissa.

- Hormoneille on tyypillistä vahvistaa jo olemassaolevia taipumuksia: ”ne eivät laita radiota päälle, vaan pikemmin säätävät volymia”. Psykopaattia tuskin voisi hoitaa oksitosiinilla.

- Oksitosiinilla näyttäisi olevan pimeä puolensa – se vaikuttaa lisäävän aggressiota ulkoryhmää kohtaan, ja samalla lisäävän kritiikitöntä suhtautumista sisäryhmää kohtaan. Tämä on sinänsä loogista, jos oksitosiinin psykologinen tehtävä on vahvistaa vanhemmuutta ja parisuhdetta.

Oksitosiinin johtaminen huoneilmaan olisikin aika tyhmä temppu (jos se edes toimisi, sillä pitoisuuksien täytyisi olla aika rajuja, jotta mitään vaikutusta kannattaisi edes odottaa) – yhteiskuntamme tuskin tarvitsee enää yhtään enempää "kuplia" ja ryhmien välistä vastakkainasettelua. Niin että saa jäädä tuo korukin ostamatta. Muumikoru on parempi lahja. 

"Rakkaustohtori" Paul Zakin luento:

https://www.youtube.com/watch?v=rFAdlU2ETjU

ja kriittinen puheenvuoro:

https://www.youtube.com/watch?v=b64qvG2Jgro&t=8s

MIKSI MIKÄÄN EI KOSKAAN RIITÄ?

Robert Sapolsky (Behave 2017, 67-68) antaa kiinnostavan selityksen sille, miksi mikään ei koskaan riitä. Aloitetaan apinoista:

Kun apina painaa vipua 10 kertaa, se saa rusinan. Apinan aivojen nucleus accumbensissa erittyy dopamiinia sanotaan vaikkapa 10 yksikköä. Apina jatkaa vivun painelua ja yllättäen se saakin kaksi rusinaa. Nucleus accumbensissa erittyy noin 20 yksikköä dopamiinia. Kaksinkertainen palkkio, kaksinkertainen dopamiinin eritys, ehkä myös kaksinkertainen mielihyvä. Mutta asia alkaa mutkistua: Kun apinaa jatkuvasti palkitaan kahdella rusinalla, dopamiinitasot palaavat alun 10 yksikköön.

Ovelassa jatkotutkimuksessa apinat on koulutettu odottamaan joko kahta tai 20 palkintoa ponnisteluistaan. Jälleen tutkijat yllättävät apinat iloisesti - ne saavat joko 4 tai 40 palkintoa. Mitä tekee nucleus accumbens? Se on pullollaan dopamiinia, ja mikä tärkeintä – se reagoi molempiin yllätyksiin yhtä voimakkaasti. Ilmeisesti nucleus accumbens ei osaa laskea. Se vain vertaa saatua palkkiota odotettuun palkkioon. Nucleus accumbensin dopamiinikylvyt voivat siis syntyä yhtä hyvin pienestä kuin suuresta palkkiosta – kunhan ne ovat suurempia kuin odotettiin.

Oletetaan, etta sama pätee ihmiseen ja tehdään Sapolskyn innoittama ajatusleikki. Kuvitellaan, että Porin kaupunki haluaisi palkita juuri minua, ja palkkani nostettaisiin ministeriluokkaan tai yli. Saisin 10 000 euroa kuussa. Jupii!!!, huutaisi nucleus accumbensini dopamiinispäissään. Kevääseen mennessä olisin kuitenkin jo tottunut tuohon järjettömän isoon palkkaan, enkä osaisi siitä suuremmin riemuita. Seuraavana vuonna Porin kaupunki laskisi palkkani 9 500 euroon – yhä järjettömän hyvä palkka, mutta nucleus accumbensini ei osaa laskea tai suhteuttaa. Sen tehtävänä tuottaa vertailuja aiempaan. Aivokuoreni pystyisi ymmärtää realiteetteja – tietäisin saavani järjettömän hyvää palkkaa ja yrittäisin tuntea jotakin kiitollisuuden tapaista. Mutta ilman nucleus accumbensin dopamiinikylpyjä, tunteessani ei olisi voimaa eikä riehakuutta. Saattaisin jopa tuntea kummaa alakuloa ja eksyä miettimään, mistä minua rangaistaan, kun palkkani on enää 9 500 euroa.

Sapolsky viittaa lukuisiin tutkimuksiin, jossa nucleus accumbens ei ole aktiivisimmillaaan silloin, kun koemme mielihyvää, vaan silloin kun odotamme sitä. Ahaa – se ei siis olekaan ensisijassa mielihyvän vaan motivaation palveluksessa.  Jos jokin palkkio tulee varmasti, sen eteen ei tarvitse ponnistella. Mutta jos jollakin elämänalueella on tarjolla odottamattoman suuria palkkioita, tarmo kannattaa sijoittaa sinne. ”Kyllä” aktivoi nucleus accumbensin dopamiinihermosoluja, ”ehkä” saa ne hurmokseen.

Entäpä ihmiset? Ihmisaivoista ei ole tapana mittailla tarkkoja dopamiinimääriä, mutta nucleus accumbensin aktiviisuuden määrää voidaan tutkia aivokuvauslaitteilla. Sapolsky (2017, 163) kertoo tutkimuksesta, jossa vertailtiin erikokoisten rahapalkkioiden vaikutusta lapsiin, nuoriin ja aikuisiin. Keskisuurien palkkioiden osalla eri-ikäiset olivat samanlaisia keskenään. Nuoret erottuivat kuitenkin pienten ja suurten palkkioiden kohdalla muista. Suuri palkkio sai aikaiseksi jättimäisen reaktion. Pieni palkkio puolestaan näytti pikemminkin sammuttavan nucleus accumbensin kuin aktivoivan sitä. Yksi pääsky ei tee kesää, eikä yksittäinen tutkimus kerro koko totuutta. Varovaisesti voidaan kuitenkin spekuloida, että apinolla havaittu nucleus accumbensin toimintaperiaate toimisi ainakin murrosiäkäisillä ihmisillä. Jos nucleus accumbens alkaa palkita suurten palkkioiden tavoittelusta ja rangaista pieniin palkkioihin tyytymisestä, se voisi – osittain – selittää nuoruusikään usein liittyvää elämyshakuisuutta ja riskinottoa. Varsinkin kun samassa iässä itsehillintään ja riskien hallintaan erikoistunut otsalohko on vasta kehittymässä. Sapolskyn sanoin:  nuoruusikä on aikaa, jolloin on tavallista todennäköisempää tappaa joku, sortua huumeisiin, kaataa diktaattori, lähteä kotoa ikiajoiksi, keksiä uusi taidemuoto, mennä naimisiin toiseen heimoon kuuluvan kanssa, tulla uskoon, mullistaa fysiikka tai mukiloida mummo. 

SELVIYTYSMISENNUSTE JA MOTIVAATIO

- Meidän ryhmä on valmis.
- Olittepa nopeita. No, sanokaa joku esimerkki, mistä huono opiskelumotivaatio voi johtua.
- No siitä, että ei vaan kiinnosta.

Voihan sitä noinkin ajatella, mutta ei tuolla analyysillä vaikutusta tee. Emme tekisi paljon mitään, jos tekisimme vain sellaisia asioita, joihin meillä on heti valmiiksi palava kiinnostus.

Arjessa motivaatio-ongelmia kuitenkin selitetään kuitenkin juuri tähän tapaan:
En ole kiinnostunut matikasta/ruotsista/psykologiasta tms. --> en ole motivoitunut --> en tee mitään.

Kognitiiviseen psykologiaan perehtynyt voi tuottaa vaihtoehtoisen selityksen:
En tee --> en osaa  --> en ole motivoitunut --> selitän itselleni, että koko oppiaine on huono ja tyhmä.

Millä perusteella tuo kognitiivisten psykologien selitys olisi parempi?
Sitä voidaan tutkia jopa kokeellisesti. Jos saada ihmiset uskomaan, että heidän on mahdollista osata ja oppia, useimpien motivaatio kohenee. Kognitiivisen psykologian kielellä – jos yksilön selviytymisennuste on hyvä, hän motivoitunut. Eli jos uskoo osaavansa on innokas.

Selviytymisennusteeseen voi vaikuttaa monella tapaa. Esim:
1) Läksyjen tekeminen lisää yleensä motivaatiota, tekemättä jättäminen vähentää. Jos en tee läksyjä, olen koko ajan pihalla, koen olevani huono ja menetän motivaationi. Jos teen läksyjä, saan onnistumisen kokemuksia ja motivaatio paranee. Säännöstä on toki poikkeuksia. Jos tekee läksyjä jättimäisen paljon, väsymys voi viedä motivaation. Jos tekee läksyjä huonolla opiskelutekniikalla, onnistumisen kokemukset jäävät saamatta.
2)Luomalla välitavoitteita. Onnistumisen kokemukset nostavat selviytymisennustetta ja lisäävät motivaatiota. Jos kuitenkin olen asettanut tavoitteet kovin korkealle, joudun odottamaan onnistumisen kokemuksia liian kauan. Välitavoitteiden saavuttaminen auttaa jaksamaan ja antaa kaivattuja onnistumisen kokemuksia.
3)Muuttamalla attribuutiotyyliä. Jos uskon menestyksen johtuvan ensisijassa asioista, joihin ei voi vaikuttaa, menetän motivaationi vastoinkäymisten ja epäonnistumisten hetkellä. Jos suosin syyselityksiä, joihin voi vaikuttaa, sisuunnun vastoinkäymisistä.
4)Miettimällä arvojani ja haaveilemalla. Esimerkiksi unelma ammatista tai halu auttaa muita, voivat motivoida opiskelemaan asioita, jotka itsessään tuntuvat tylsiltä. Tämä ei suoraan vaikuta selviytymisennusteeseen, mutta se auttaa ponnistelemaan ja ponnistelu tuo onnistumisen kokemuksia.