tiistai 9. toukokuuta 2017

LUONNONTIETEIDEN SIETÄMÄTÖN SEKSIKKYYS

PSOP ry:n koulutuspäivillä 8.4. professori Katri Räikkönen-Talvitie piti upean ja mieliinpainuvan luennon aiheesta "Jaetaanko elämän valttikortit jo sikiövaiheessa."

En liene ainoa, jonka mieleen jäi erityisesti lakritsi. Jutun perusidea meni suurin piirtein näin: kun ihminen stressaa, hänen verenkierrossaan on paljon kortisolia. Kortisolilla on monia tehtäviä, osa hyviäkin - esimerkiksi kovin ennenaikaisesti syntyvän sikiön verenkiertoon voidaan lisätä kortisolia, jotta keuhkojen kehitys nopeutuisi. Jos kortisolin määrä on pitkään kovin suuri, se on haitaksi sikiölle. Onneksi kuitenkin istukka toimii eräänlaisina "kolmansina aivoina" tai sikiön suojelijana: Istukassa vaikuttaa entsyymejä, jotka muuttavat kortisolia vähemmän haitalliseksi kortisoniksi. Näin istukan entsyymit pystyvät suojelemaan kehittyvää sikiötä ja sen aivoja liiallisilta kortisolikylvyiltä.  Katri Räikköinen-Talvitie on tutkimusryhmineen kuitenkin saanut selville, että lakritsi ja salmiakki heikentävät tuota entsyymiä. Siksi paljon lakritsia ja salmiakkia syövä äiti voi altistaa lapsensa tarpeettoman suurelle määrälle kortisolia.

Jos lukisin tuon jostakin naistenlehdestä tai vauva.fi sivustolta, pitäisin sitä täytenä hömppänä. Mutta kun saman sanoo akatemiaprofessori, niin pakkohan se on ottaa vakavasti. Virallisia suosituksiakin on muutettu ja raskaana olevia äitejä osataan varoittaa syömästä suuria määriä lakritsia tai salmiakkia. Hyvä niin, uskon, että varoitus on viisas.

Tosin selvimmät ja suorimmat näytöt tulivat eläinkokeista. Ihmisten kohdalla tutkijat käyttivät mm. normaalia pienempää syntymäpainoa tai ennenaikaista syntymistä likiarvoisena merkkinä jostakin hormonihäiriöstä. Näinkin pyöreillä mittareilla saatiin aika selviä tilastollisia yhteyksiä sikiöaikaisten hormonihäiriöiden monenmoisten psyykkisten ongelmien välille - yhteys löytyi mm. aikuisiän masennukseen, alentuneeseen älykkyyteen, keskittymis-vaikeuksiin. Lakritsiin ja salmiakkiin keskittyneessä ihmistutkimuksessa havaittiin, että paljon lakritsia tai salmiakkia syöneillä äideillä raskauden kesto oli tavanomaista hieman lyhyempi ja lapsilla keskimäärin jonkin verran heikommat älykkyystestitulokset ja enemmän keskittymisongelmia. Tuloksista ei voi silti varmuudella tietää, johtuvatko ne salmiakista ja lakritsasta vai jostakin taustamuuttujasta.

On aika päätäräjäyttävää ajatella, että jokin levoton ja oireileva lukiolainen kärsii pohjimmiltaan siitä, että hänen äitinsä söi raskausaikana liikaa lakritsia. Eihän noin isot syvälliset jutut voi mitenkään johtua jostakin niin viattomasta, mitättömästä ja arkisesta kuin lakritsi. Paitsi, että totta kai voi... hyttysenpisto voi aiheuttaa pienipäisyyttä, aivastukset levittävät flunssaa...

Ennakkoluuloni alkavat sulaa ja luennon edetessä suorastaan innostun aiheesta. Kotona Porissa kerroin lakritsin vaaroista opettajanhuoneessa ja tunsin itseni kovin viisaaksi. Sanon tämän hiukan itseironisesti, mutta kyllä se on ihan oikeasti totta. En tiedä, miten teillä muilla on, mutta minä tunnen oloni aina jotenkin tärkeäksi ja fiksuksi, kun selitän jotakin monimutkaista biologista prosessia.

Olin  tohkeissani. "Syntinen salmiakki" tuntui järjettömän hyvältä jutulta kertoa. Halusin toisaalta aidosti myös ymmärtää hieman enemmän. Kysyin kemian opettajalta, että mikä hänen korvaansa on kortisolin ja kortisonin ero. Vastaus tuli heti: Kortisoli on kemiallisesti alkoholi ja kortisoni on kemiallisesti ketoni. Innostuin tavattomasti... eli olisiko kortisoli siis etanolin kaltainen aine. Kemisti toppuutteli - hänelle tuossa oli kyse lähinnä siitä, millaisilla sidoksilla nuo aineet sitovat happea ja millaisia sidoksia ne voivat tehdä. Varsin nopeasti juttu siirtyy sähköisiin varauksiin, elektroneihin ja huomaan lopulta tipahtaneeni kärryiltä. Enää en tuntenut itseäni kovin viisaaksi ja kemistikin oli huomattavan varovainen soveltamaan tietoaan orgaaniseen kemiaan. "Se on ihan oma maailmansa ja noista sun entsyymeistä en tiedä mitään".

Innostustani laimensi myös, kun juttelin kahden perheenäidin kanssa. Molemmat väittivät syöneensä lakritsia tai salmiakkia (en muista kumpaa) aika paljonkin raskausaikana. Lapset eivät olleet syntyneet etuajassa tai alipainoisina, eikä heidän koulumenestyksessään ole mitään erityistä moitittavaa. Kukaan ei tietenkään ollut väittänytkään, että lakritsi olisi suoranainen hermomyrkky ja tuottaisi aina ja kaikilla pahaa jälkeä. Salmiakin ja lakritsin vaaroista varoittelvat jututkin korostivat, ettei mihinkään paniikkiin ole syytä.  Aloin pohtia, että miten lakritsi voi joskus olla haitaksi ja joskus ei.

Oli selvästi aika kääntää sisäistä luonnontieteilijää ja insinööriä hieman pienemmälle. Asiassa oli kyse myös psykologiasta. Jos odottava äiti on aika rento tyyppi tai muuten vain tyytyväinen elämäänsä, hänen verenkierrossaan ei ole suuria määriä kortisolia. Siksi ei ole kovin vaarallista, vaikka tällaisen äidin istukassa entsyymit hoipertelevat lakritsahumalassa. Karkin syönti on muutoinkin verraten ajoittaista, ja ihminen - sikiökin - kestänee satunnaisia kortisolipiikkejä ihan hyvin.

Itse asiassa professori Katri Räikkönen-Talvitie itse ei tuota lakritsijuttua nostanut mitenkään erityisen tärkeäksi. Kun häneltä kysyttiin älyllisiä tuliaisia kätilöiden koulutukseen, hän mainitsi aivan toisenlaisen asian. Äitien psyykkisen hyvinvoinnin. Monet äidit eivät uskalla puhua masennuksesta tai ahdistuksesta, koska kokevat sen noloksi. Olenko huono äiti, jos en olekaan väsynyt mutta onnellinen. Hurjimmillaan odottava äiti voi pelätä, että lapset otetaan huostaan, jos hän tulee paljastaneeksi, että masentaa. Tuohan on aivan kamalaa, huomaan ajattelevani. Kuinka yksinäiseksi tuollaisessa tilanteessa täytyykään itsensä tuntea. Tämä on selvästi ison kokoluokan juttu. Paljon lakritsivaroitusta suurempi ja tärkeämpi. Mutta koska se on vakava ja tärkeä, en voi kertoa sitä jänskänä juttuna kuten tarinaa "istukasta kolmansina aivoina".

Luonnontieteellisiä ajatuskulkuja selittäessään voi tuntea itsensä fiksuksi, osaavaksi, jopa hauskaksi. Näin silloinkin, kun selittää kaiken väärin - luonnontieteellinen tieto on niin erikoistunutta, että tavallinen yleisö ei kovin herkästi huomaa kertojan virheitä. Vakavaa psykologista ajatuskulkua selittäessään taas tuntee itsensä helposti tosikoksi tai vähintään raskassoutuiseksi ihmiseksi. Kuvittelen kuuntelijan ajattelevan: Totta kai odottavien äitien murheita pitää kuunnella ja heitä auttaa, mutta miksi kerrot tuon minulle. Minä haluaisin vain juoda kahvini rauhassa, keskittyä johonkin rentouttavaan. Älä kaada maailman ongelmia minun niskaani.

Houston... meillä on ongelma. Miten puhua raskaista, empatiaa vaativista asioista niin, että joku ihan kuunteleekin?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti