tiistai 4. huhtikuuta 2017

JUDITH HARRIS & JA MIKSI ME KAIKKI PETYMME PSYKOLOGIAAN?

Judith Harrisin kirja Kasvatuksen myytti on muuttanut psykologiaa ja mullistanut henkilökohtaisia ajatuksiani. Harrisilla oli kolme keskeistä väitettä: a) vanhempien ja kasvatuksen merkitystä liioitellaan psykologiassa valtavasti, b) geeneillä on suurempi merkitys kuin kasvatuksella ja c) vertaisryhmillä on suurempi merkitys kuin kasvatuksella. Aikanaan nuo väitteet tuntuivat minusta heti intuitiivisesti oikeilta. Pystyin helposti tunnistamaan vanhempia, jotka näyttivät tekevän kaikkensa lapsensa eteen, mutta lapset silti oirehtivat. Itsekin koulukiusausta kokeneena tiesin myös, ettei vanhemmilta saatu rakkaus voi poistaa tuskaa siitä, että tulee ikäistensä torjumaksi. Lisäksi Harris haastoi virkistävästi luutuneita luulojani: tunsin joitakin "reppanalapsia" ja olin ajatellut varsin suoraviivaisesti, että ”reppanuus” johtuu kotikasvatuksessa saaduista huonoista eväistä. Harris tarjosi ilmeisen vaihtoehdon – geenit voivat selittää lasten ja vanhempien luonteen samanlaisuutta. Ehkä tärkein oivallus oli, että ihmisen toiminta on kontekstisidonnaista: kotona muovautuu ns. kotiminä ja vertaisryhmissä kaveriminä - käyttäydyin kotona eri tavalla kuin kaverien kanssa ja siksi kasvatuksen merkitys on rajallinen. Luonteen sijasta kannattaakin tutkia, millaiseksi muotoudun eri ympäristöissä ja miksi. Esimerkiksi opettajaminäni on muodostunut jonkin verran erilaiseksi eri kouluissa, syitä on hauska pohtia.

Harrisin kirja sai myös paljon kritiikkiä, ja minuakin häiritsi, että psykologia tunnuttiin mitätöivän kokonaan.  Sittemmin geenitutkijoiden suurin paatos onkin vaimentunut, ja nykyään korostetaan geenien ja ympäristön vuorovaikutusta. Harrisin perusväite pätee silti yhä – ei ole näyttöä, että kasvatuksen pienet nyanssit vaikuttaisivat lapsen kehitykseen millään tavalla. Samaan aikaan on silti totta, että väkivaltainen, ilkeä tai selvästi laiminlyövä kasvatus tuottavat ongelmia – joskin yksilöiden sietokyky tai muodikkaasti resilienssi vaihtelee: Jotkut selviytyivät verraten terveinä keskitysleiri-lapsuudestakin, toiset järkkyvät vähästäkin.

Itseäni harmitti Harrisin kirjassa eniten pieni sivupolku. Harris kävi läpi laajoja meta-analyyseja, joiden mukaan ei ole pitävää tutkimusnäyttöä siitä, että syntymäjärjestys vaikuttaisi luonteeseen. Jotkut olivat nimittäin esittäneet, että esikoisista tulisi johtajia ja kuopuksista kapinallisia. Yksittäisissä tutkimuksissa väite olikin saanut tukea, mutta laajoissa ja kurinalaisesti tehdyissä tutkimuksissa syntymäjärjestys ei näyttänyt ennustavan juuri mitään. Uskoin kyllä Harrisin tutkimukset päteviksi, mutta tällä kertaa oma intuitioni tappeli vastaan. Olen viisilapsisen perheen kuopus, enkä mitenkään voi uskoa, ettei sillä olisi merkitystä. Klassinen tapa ratkaista tällainen ristiriita olisi myöntää tutkimus yleiseksi totuudeksi ja pitää itseään poikkeuksena. Luulen pystyväni parempaan. Samalla uskon voivani antaa selityksen, miksi me kaikki petymme psykologiaan. Kyllä vain, mekin, jotka kovasti pidämme psykologiasta aika ajoin petymme siihen.  

Kasvatuksen nyanssit tai syntymäjärjestys eivät paljoa vaikuta yksilön ulkoiseen käyttäytymiseen, mutta niillä on suuri vaikutus yksilön sisäiseen kokemukseen. Esimerkki: Olen viime aikoina digitoinut sukuni vanhoja kuvia ja tuijotellut mm. oheista kuvaa, jossa vanhin veljeni poseeraa isäni kanssa. Veljeni on minua 15 vuotta vanhempi ja hän muistaa 15 vuotta nuoremmat vanhemmat kuin minä. Kun minä synnyin isäni oli 39 –vuotias ja äitini 34. En ole siis koskaan nähnyt vanhempiani nuorina aikuisina. Katselen vanhoja kuvia hiukan hämilläni – niissä näkyvät vanhemmat tuntuvat erilaisilta kuin muistikuvieni vanhemmat. Konkretisoin: Kuvassa poseeraava vanhin veljeni on ehtinyt nähdä ajan, jolloin isäni oli melkein raitis, toiveikas nuori mies ja isoisäni joi vaarallisen rankasti. Minä puolestaan olen nähnyt vain ajan, jolloin isoisäni oli raitistunut, mutta isäni jo luisunut tuurijuoppouteen.

Jos olisin kokenut sukuni isoveljeni silmin, olisinko erilainen luonteena? Sillä tarkkuudella kuin psykologiatiede pystyy asiaa tutkimaan erot olisivat luultavasti mitättömiä ja suoraviivaiset ihmiset voisivat julistaa syntymäjärjestyksen vaikutuksen ”urbaaniksi legendaksi”. Tosin - jos olisin syntynyt 15 vuotta aikaisemmin, olisin aika varmasti toisenlainen ihminen: tuolloin esim. lukion käyminen oli harvinaisempaa, ja maaseudulla esikoisen odotettiin jäävän pitämää kotitilaa. Yhteiskunnan muuttuminen tuottaa psykologissa tutkimuksissa näkyviä selviä muutoksia. Mutta jospa teen ajatusleikin toisin. Syntyisin 1968 kuten nytkin, mutta isäni olisi 15 vuotta nuorempi, melkein raitis ja toiveikas nuori mies, ja minä olisin perheen esikoinen. Tässä ajatusleikissä elämäni muistuttaisi luultavasti aika paljon nykyistä elämääni. Se miten isäni tai isoisäni kokisin ei suuresti muuttaisi ammatinvalintaani, käytöstäni tms. Vaikka ulkoinen käytökseni voisi olla lähellä nykyistä, olen verraten varma, että sisäinen kokemusmaailmani olisi kovasti erilainen.

Mitä haluan sanoa ja miten tämä selittää sitä, että jotkut pettyvät psykologiaan? Tämän: ihmisen sisäinen kokemus on valtavan tärkeä, vaikka se ei kovin suoraviivaisesti vaikuta käytökseemme eikä psykologia osaa sitä kovin hyvin tutkia. Tästä seuraa usein myös ne pettymykset: Moni psykologiasta kiinnostunut haluaa tutustua paremmin omaan ja läheistensä sisäiseen maailmaan, hiljaisiin ajatuksiinsa ja tunnesolmuihinsa. Toiveikkaina he tarttuvat psykologiseen opukseen, joka selittää kuivan asiallisesti, että tuoreen hyvin tehdyn tutkimuksen mukaan isän lastensa kanssa käyttämän ajan määrä ei korreloi lapsen myöhempään mielenterveyteen ainakaan ”vakiintuneiden mielenterveysindikaattoreitten” mukaan. Ihmisen sisäisistä kokemuksista kiinnostunut lukija tuntee saaneensa juuri tieteeltä turpiinsa. 

Jonkun sormi on noussut pystyyn. ”Tehdään psykologiassakin laadullista tutkimusta, joka käsittelee juuri tuota sisäistä merkitysten maailmaa.” Tiedän. Olen tehnyt oman graduni laadullisen tutkimuksen keinoin ja se oli surkeaa sitaattisilppua kuten niin monet muutkin laadulliset. Emme vain vielä osaa. Sisäisen maailman etsijöille tekee mieli suositella kaunokirjallisuutta ja elokuvia. Tarinat ja tuokiokuvat välittävät sisäistä maailmaamme paremmin kuin tiede. Naistenlehtiä sen sijaan en suosittele. Niissä tunnesolmuilla ja sisäisillä kokemuksilla selitetään ulkoistakin käytöstä turhan suoraviivaisesti. Parhaissa kirjoissa sisäistä maailmaa taas käsitellään vivahteikkaasti, osoittelematta ja selittämättä. Sisäisistä kokemuksista kiinnostunut haluaa tulla kuulluksi ja kuunnella muita. Kuunnella, ei selittää. Tästä syystä esim. elokuva-analyysit psykologian yo-tehtävinä pitäisi lailla kieltää. 

Kun olin lapsi, asuimme ahtaasti. Minä ja toinen veljistäni nukuimme samassa huoneessa kuin isä ja äiti. Minun sänkyni oli aivan kiinni isän ja äidin sängyssä. Jos oli vaikea nukahtaa, sain ojentaa käteni ja nukahtaa käsi äidin kädessä. Se on hyvin hyvä muisto. Yksittäisenä asiana se ei varmaan ole vaikuttanut minuun mitenkään, ei ainakaan niissä asioissa joita Judith Harris tutkii. Silti se on korvaamattoman tärkeä muisto, eikä sitä tarvitse selittää mitenkään. Jos joku uskalta laittaa sen analysointitehtäväksi abittikokeeseen, tulen ja huitelen moista ihmistä lauantaimakkaralla päähän. 

PS. Jos joku miettii, että mistä toi lauantaimakkarapahoinpitely tähän tuli, niin kaksi selitystä. Toisaalta se on absurdia huumorinajuani, toisaalta siihen liittyy muisto. Kun olin teologiharjoittelijana, jouduin rippikoululeirillä kuuntelemaan nuoriso-ohjaajaa joka pelotteli nuorisoa pedon merkillä ja muulla sellaisella. Minä valmistin porukalle samaan aikaan iltapalaa ja leikkelin juurikin lauantaimakkaraa. Oikeasti olisin halunnut lyödä nuoriso-ohjaajaa lauantaimakkaralla päähän. 



lauantai 28. tammikuuta 2017

Elokuvien terapiakuvaukset



Princeoftides.jpgJos pitäisi valita huonoin terapiaa kuvaava elokuva, valintani olisi Vuorovetten prinssi, olkoonkin, että se sai paljon oscar-ehdokkuuksia. Terapiakuvaukseen on päälleliimattu imelä rakkaustarina, mutta senkin voisi vielä kestää. Pahinta on sietämättömän pinnallinen käsitys siitä, mikä terapiassa parantaa. Elokuvasta saa sellaisen käsityksen, että potilaan kärsimykset johtuisivat varsin suoraviivaisesti yhdestä torjutusta muistosta ja paraneminen olisi ihmeenomaisen nopeaa heti, kun tuo kivulias muisto on tiedostettu. No... kai sellaistakin voi tapahtua. Tosin muistitutkijat epäilevät sitä, että ihminen täysin torjuisi traumaattisen tapahtuman. Helpompaa on uskoa, että ihmiset salaavat muilta vaikeita ja häpeällisiä asioita. Vaietun muiston kanssa voi olla raskasta elää ja on aidosti suuremmoista voida lopulta luottaa johonkuhun niin paljon, että kertoo hänelle mieltä painaneen muiston. Kertominen voi olla katarttista, puhdistavaa, hieman kuin itku parhaimmillaan. Hyvällä tahdolla tulkiten Vuorovetten prinssi  kertoo juuri tästä: Nick Nolten esittämä jalkapallovalmentaja kertoo vihdoin mieltä painaneen salaisuuden terapeutilleen ja saa rauhan. Näinkin tulkittuna elokuva on falski. Katarsis tuntuu kyllä ihanalta, mutta hyvin harvoin se riittää ketään parantamaan. Terapian vaikutukset ovat pikemmin hitaita ja vähittäisiä kuin äkillisiä ihmeparanemisia. 
Tarpeettoman suoraviivaisia traumateoreettisia tulkintoja on usein myös lukiolaisten koevastauksissa. Ajatus menee, että psyykkiset häiriöt ja kärsimykset selittyvät suoraviivaisesti traumasta ja vieläpä niin, että mitä pahempi trauma sen vakavampi häiriö. Hieman hakusessa oleva vanhemmuus tuottaisi lieviä ahdistusoireita, suoranainen väkivalta psykooseja jne. Näin EI ole. Totuus on paljon mutkikkaampi. On ihmisiä, jotka ovat viettäneet lapsuutensa juutalaisena keskitysleirillä, ja selvinneet niistä kauhuista käsittämättömän lievillä psyykkisillä oireilla. Toisaalta jollekulle voi kehittyä vaikkapa psykoosi, vaikka hänen lapsuudessaan tai nuoruudessaan ei olisi mitään erityisen traumaattista. Sairastumisen syyt näyttäisivät olevan aika monen asian summa - traumaattisen tapahtuman hirveys on vain yksi asiaan vaikuttava asia. Toiset ovat geeniensäkin puolesta erityisen haavoittuvia, toiset erityisen kestäviä. Joku saa yhdestäkin hyvästä ihmisuhteesta voimaa kestää hirveyksiä, kolmannella on elämään merkitystä tuova maailmankatsomus turvanaan, jollakin on kyky löytää optimismia pahassakin tilanteessa jne. Lyhyesti sanoen - niin sairastumisen kuin parantumisenkin syyt ovat moninaiset. Lisäksi niin sairastuminen kuin varsinkin paraneminen ovat pikemmin hitaita kuin nopeita tapahtumia.

Good will hunting poster.jpgGoog will hunting on astetta parempi terapiakuvaus, vaikka siinäkin kivun ydin yritetään kuvata yhden torjutun muiston kautta ja paraneminen on turhan nopeaa. Tässä elokuvassa katsojalle lienee kuitenkin selvää, ettei terapian teho perustu pelkästään muiston tiedostamiseen, vaan potilaan ja terapeutin vähitellen kehittyvään vuorovaikutukseen. Matt Damonin esittämä poika onnistuu karkottamaan monta terapeuttia luotaan, kunnes löytää yhden, joka kestää hänen karkoitusyrityksiään. Robin Williamsin esittämän terapeutin kanssa voi puhua asioista aidosti ja rehellisesti, eikä terapeutti lähde mukaan älykkään potilaansa pätemisleikkeihin. Terapeutin ja potilaan välille syntyy paljon aitoa välittämistä, minkä ansiosta terapeutin sanomisilla alkaa olla väliä potilaalle. Tässä on jo paljon oikean terapian elementtejä. Pätemiseen taipuvaiselle pojalle terapiasta tulee korvaava kokemus - malli ihmissuhteesta, jossa hänen kiinnostavuutensa ei riipu pätemisestä, älykkyydestä tai rehentelystä, vaan siitä, että puhuu aidosti ajatuksistaan ja tunteistaan. 

In TreatmentHBO:n draamasarja terapiassa (In treatment) on sitten jo varsin realistinen kuvaus psykoterapiasta. Siinä tulevat käsittelyyn terapeutinkin inhimilliset heikkoudet ja itse-epäilyt. Mukaan mahtuu sekin, että välillä terapiasuhde on kovilla. Mukavina kertoina koetut katarsikset ovat tässä vain alku. Ne luovat pohjaa, jonka avulla terapiassa selvitään vaikeiden aikojen yli, kun kärsimys vain jatkuu eikä terapeutillakaan ole keinoja auttaa. Terapia näyttäytyy enemmän kestävyyslajina kuin salapoliisityönä. Terapeutti jaksaa kulkea mukana, olla kiinnostunut, ottaa potilaansa vaikeita tunteita yhteiseen käsittelyyn ja siten auttaa sietämään niitä. Vaikeista umpikujista päästään usein yli sinnittelemällä, kärsimällä  yhdessä. Hitaasti. Sekin tohditaan näyttää, ettei terapia aina onnistu ja että se ottaa terapeutilla koville.

Kuvahaun tulos haulle what about bobEhkä paras elokuva terapiasta on sittenkin Entäs Bob? Näin siitäkin huolimatta, että se on komedia ja elokuvan terapeutti on varsin vastenmielinen nilkki. Koska tuntemani terapeutit ovat pääsääntöisesti mukavia ja aika syvällisiäkin, minun oli aluksi hieman vaikea sulattaa tuon elokuvan terepeuttikuvaa. Elokuvan huumori on kuitenkin anarkistisen valloittavaa. Kaikkea pelkäävä ja äärettömän ripustautuva Bob saattaa ylimielisen julkkisterapeutin hermoromahduksen partaalle seuraamalla tätä lomallekin. Nostan tämän elokuvan listani kärkeen, sillä se nauraa räkäisesti sliipatulle ja tekopyhälle psykokulttuurille. Self-help guru neuvoo potilaitaan: "Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet." No, elokuvassa Bob alkaa tehdä niin. Ja hän on todella outo ja rasittava. Katsoja kuitenkin vähitellen tykästyy häneen. Miksei Bobkin voisi olla oma rasittava outo itsensä? Self-help guru tuskin Bobia hyväksyisi. Hänelle itsensä hyväksyminen tarkoittaa jotakin tyyliin - muutu tavalliseksi ja hyväksy itsesi sen jälkeen.

Ja siitähän hyvässä terapiassa ei ole kyse.

tiistai 17. tammikuuta 2017

LATERALISAATIO - AIVOPUOLISKOJEN TYÖNJAKO


Oravilla havaitaan tassuisuutta - vaikeiden tehtävien tekemistä
aina samalla tassulla. Samoin orava tarkkailee vaaraa (tässä
tapauksessa minua)  mieluiten vasemmalla silmällään. 
Minulle opetettiin aikoinaan, että aivopuoliskojen erikoistuminen olisi vain ihmisen ominaisuus – se olisi kehittynyt, koska vasen aivopuoliskomme on erikoistunut kieleen ja oikea mm. tilasuhteiden tajuun. Nykytiedon valossa tuo vanha väite on yhtä aikaa oikein ja väärin.

On paljon todisteita siitä, että oikeakätisillä ihmisillä todellakin vasen aivopuolisko yleensä erikoistuu kieleen, oikea tilasuhteisiin yms. Työnjaosta lienee ollut myös evolutiivista hyötyä – aivojen suorituskyky on pysynyt korkeana ja monipuolisena, vaikka suuria alueita on otettu uusien, kielellisten toimintojen käyttöön.

Mikä jutussa sitten on väärin? 
Eläinten tutkijat vastaavat: Lukuisilla eläimillä havaitaan aivopuoliskojen työnjakoa ja ns. kätisyyttä, tai oikeammin tassuisuutta. Helena Telkänranta kertoo kirjassaan ”Eläin ja ihminen”, että useimmat uroskissat ovat vasentassuisia (pyrkivät lähes aina pyydystämään kärpäsen, leikkipallon tms. vasemmalla tassullaan), naaraat taas ovat yleensä oikeatassuisia. Koirilla on havaittu sama ilmiö, joskaan tassuisuus ei jakaannu niillä yhtä selvästi sukupuolen mukaan. Itse asiassa lähes kaikilla tarkkuustehtäviä tekevillä selkärankaisilla havaitaan ”kätisyyttä tai tassuisuutta”: käpyjä nakertavilla oravilla toinen etutassu erikoistuu tekemään motorisesti vaikeat tehtävät, papukaijat erikoistuvat käyttämään toista jalkaansa nokan apuna haastavissa irrottamistehtävissä. Susilaumoissa osa susista erikoistuu hyökkäämään vasemmalta, osa oikealta. Jonkinlaista toispuoleisuutta havaitaan jopa mehiläisillä - etsiminen ja lyhytkestoinen muisti ovat oikean tuntosarven varassa, säilömuisti vasemman. Lateralisaatiota syntyy selvästi muistakin syistä kuin kielen takia.

Yksinkertaisin selitys lienee, että esim. orava oppii nopeammin hankkimaan ruokaa, jos se käyttää aina samaa tassua vaikeiden liikkeiden suorittamiseen – kun harjoittaa vain yhtä tassua, se kehittyy sitäkin nopeammin ja paremmaksi. Kuulostaa järkevältä, mutta jos tämä olisi koko totuus, tassuisuuden pitäisi jakaantua sattumanvaraisesti kahtia – noin puolet kaikista eläimistä olisi vasentassuisia, puolet oikeatassuisia, riippuen siitä kummalla tassulla/kädellä/jalalla ne ovat tarkkuustehtävät aloittaneet. Kuitenkin havaitaan, että esim. ihmisistä suuri enemmistö on oikeakätisiä, kissoissa urosten enemmistö vasentassuisia ja naaraiden enemmistö oikeatassuisia. Tarinassa on jotakin monimutkaista ja siten kiinnostavaa.

Yksi arvoituksen avaimista voi löytyä siitä, että useimmat saaliseläimet käyttävät nimenomaan vasenta silmää vaaran tarkkailuun, oikealla voi etsiä ruokaa. Niin hiirillä kuin hirvillä kuin monilla muillakin lajeilla silmät ovat selvästi eri puolilla päätä (ihmisen samaan suuntaan katsovat silmät pienentävät näkökenttää, mutta parantavat syvyysnäköä).  Vasemman silmän suosimisesta vaaran tarkkailussa on paljon näyttöä – hirvet pakenevat autoa (tai sutta tms.) mieluiten niin, että vaaran näkee vasemmalla silmällä. Koirat puolestaan näyttävät reagoivan voimakkaammin vaikkapa käärmeen kuvaan, jos se näytetään vasemmalta puolelta koiraa. Hevosten on havaittu säikkyvän helpommin ja voimakkaammin vasemmalla puolella olevaa uhkaa. Tutkijat jopa suosittavat muuttamaan hevostenkoulutustapoja siten, että hevosta lähestyttäisiin mieluummin oikealta puolelta pelon ja arastelun vähentämiseksi. Tietenkin eläimet pystyvät pakenemaan ja pelkäämään myös oikealta tulevaa vaaraa – reaktio on kuitenkin vaimeampi (ehkä hitaampikin?).

Tekee mieleni jatkaa Telkänrannan ajatuksia ja spekuloida hivenen. Aivoissa mantelitumake on erikoistunut tunnistamaan vaaroja ja käynnistämään pakene tai taistele -reaktion. Useimpien ihmisten mantelitumakkeissa näkyy aivopuoliskojen työnjakoa – oikea mantelitumake keskittyy vaaroihin, vasen mantelitumake reagoi monipuolisemmin - se on aktiviinen myös myönteisten tunteiden aikana. Hetkinen… vasen silmähän on yhteydessä nimenomaan oikeaan aivopuoliskoon ja jos saaliseläimet tarkkailevat vaaraa mieluiten vasemmalla silmällä, se voi johtua oikeanpuoleisen mantelitumakkeen erikoistumisesta vaaran tunnistamiseen. Ja hetkinen uudestaan… ihmisillähän on havaittu että masennus ja ahdistuneisuus ovat toisinaan yhteydessä siihen, että oikea etuotsalohko on vasenta aktiivisempi. Voisiko sekin selittyä mantelitumakkeesta käsin? Ehkä jollakin varhaisella selkärankaisella (tai jopa kalalla?) oikeanpuoleinen mantelitumake erikoistui vaaraan: seurauksena olisi työnjako silmien välillä – vasen silmä tunnistaa vaaroja, oikea tarkkailee syötävää tms. Oikean silmän erikoistuessa ruuanhaun kaltaisiin asioihin, se ei syötä vasemmalle mantelitumakkeelle kovin paljoa vaaran havaitsemiseen liittyvää työtä. Vasen mantelitumake on tällöin ikään kuin joutilas ottamaan muita tehtäviä. Tästä voisi aiheutua ketjureaktio – kun vasen mantelitumake ei syötä vasemmalle etuotsalohkolle kovin paljoa vaaraviestejä, myös vasen etuotsalohko voi erikoistua myönteisempien tunteiden käsittelyyn.

Entä voisiko ”vasensilmäisyydellä” ja oikean mantelitumakkeen erikoistumisella vaaroihin selittää ihmiselle tyypillisimmän lateralisaation piirteen – kielen keskittymisen vasempaan aivopuoliskoon. Ehkä. Yksi puhumisen ja puheen ymmärtämisen edellytys on emotionaalinen kiihkottomuus. Apinoiden kirkuminen on usein hyvin emotionaalista ja ihmiselläkin suuri tunnemyrsky voi tuottaa joko suoraa huutoa tai mykistää sanattomaksi. Jos vasen mantelitumake on oikeaa rauhallisempi, koko vasen aivopuolisko lienee kiihkottomampi ja sopii siten kielen kehittymisen kotipesäksi.

Myönnetään, eksyin varsin syvälle spekulaation hetteikköön. Teppo Särkämö kertoo kirjassa ”Kliininen neuropsykologia” yksityiskohdan, joka voisi selittää lateralisaatiota yksinkertaisemmin (ja tylsemmin): vasen kuuloaivokuori on nopeampi ja oikea kuuloaivokuori taas herkempi sävelkorkeuden vaihteluille. Tämä luo perustan vähintäänkin sille, että musiikin ja äänensävyjen kuuntelussa oikea aivopuolisko on tärkeä. Nopeasti toimiva vasen kuuloaivokuori taas on omiaan puhutun kielen käsittelyyn – pitäähän äänteet ja sanat tunnistaa puheesta varsin nopeasti.

Todettakoon lopuksi, että tähän aiheeseen liittyvä data varsin kohinaista. Toisin sanoen kaikki ihmiset eivät ole oikeakätisiä, kaikki uroskissat eivät ole vasentassuisia eikä kaikkien ihmisten oikea mantelitumake ole erikoistunut vaaraan ja pelkoon. Joidenkin yksilöiden aivot ovat peilikuva enemmistön aivoista, joillakin toimintalogiikassa on vielä paljon suurempia eroja.


 PS. En halunnut sotkea tekstin luettavuutta lisäkiemuroilla, mutta tekee mieli sanoa pari sanaa kaloista. Neil Shubinin kirja "Inner fish" selittää yllättävän monet kehomme ominaisuuksista kalojen evoluutiohistorialla. Niinpä tuli mieleen, että myös työnjako vasemman ja oikean silmän (ja mantelitumakkeen) välillä voisi olla erityisen mielekäs vinoa merenpohjaa pitkin uivalla kalalla - rannan puoleinen silmä etsisi ruokaa ja veden puoleinen pitäisi silmällä vaaraa. Tämä on kuitenkin meikäläisen spekulaatiota, jossa voi olla sata virhettä. Tuli vaan mieleen. 

PPS. Valppaimmat voivat ihmetellä lausetta "vasen silmähän on yhteydessä oikeaan aivopuoliskoon". Ihmisellä jako menee tietenkin näkökentän eikä silmän mukaan - eli molempien silmien vasen näkökenttä tulkitaan oikealla aivopuoliskolla. Tilanne on eri lajeilla, joiden silmät ovat selkeästi eri puolilla päätä.