Selailin nuoruuteni psykologisia lempikirjoja. Monet niistä
ovat nykyminäni mielestä aika kamalia. Viis siitä! Kiinnostavia olivat
alleviivaukseni. Nekin nimittäin olivat aika kamalia. Tai ehkä olen liian
ankara. Ne olivat varsin inhimillisiä - olin alleviivannut pitkiä pätkiä,
joissa kuvataan, miltä ahdistuneesta ja kärsivästä ihmisestä tuntuu. Kirjoittajien
selityksiä siitä, mistä mikin asia johtuu, en ollut alleviivannut. Puhumattakaan,
että olisin piirtänyt kirjan marginaaleihin kysymysmerkkejä, että missä ovat
tämän kirjoittajan todisteet väitteidensä tueksi. Ei… minä olin lukenut noita
paria kirjaa yksinäisenä ja ahdistuneena. Siksi olin aivan liian kiitollinen
kirjoittajille siitä, että he osasivat kuvata tunteitani. Se lohdutti, ja
luultavasti liennytti yksinäisyyden tunnetta – on sentään joku, joka tietää,
miltä minusta tuntuu. Kuvailu voi
olla selityksiä puhuttelevampaa ja mikäs siinä… Paitsi että asialla on vakava
kääntöpuoli - uskoin kirjoittajien selityksiä lammasmaisen kritiikittömästi,
uskoin hyvän kuvailijan surkeita selityksiä. Ehkä en ole ainoa, jonka voi
lumota elävillä kuvauksilla. Jäin miettimään perustuuko esimerkiksi Donald
Trumpin suosio USA:n presidentinvaaleissa osin samaan ilmiöön: vihainen ja katkera
äänestäjä on kiitollinen Trumpille, koska tämä kuvailee äänestäjän tuntoja niin
elävästi – eikä hän kiitollisena tästä välitä vaatia perusteita tai edes
loogisuutta.
Nykypsykologia ei mielellään aseta järkeä ja tunteita
vastakkain, sillä tunteet voivat olla myös hyvin järkeviä. Se ei valitettavasti
tarkoita sitä, etteivätkö tunteet
voisi olla joskus myös hyvin harhaanjohtavia. Esimerkiksi pelon tunne vääristää
ajatuksia helposti: autot, tupakka ja alkoholi surmaavat Suomessa ihmisiä valtavasti
enemmän kuin sudet, karhut, mielenterveyspotilaat tai terroristit. Niitä kuitenkin
pelätään vähemmän – tuttu ilmiö ei pelota vaikka olisi syytä, outo ilmiö
pelottaa, vaikkei syytä olisi kuin nimeksi.
Omat muistoni pelon harhaanjohtavista vaikutuksista
liittyvät uskontoon. Olin omaksunut erittäin konservatiivisen version
kristinuskosta ja pelkäsin ajatella vapaasti, koska luulin väärien ajatusten
vievän minut kuoleman jälkeen ikuisiin kärsimyksiin helvettiin. Kun vapauduin
tuosta pelosta, ajattelun vapaus tuntui huumaavan virkistävältä. Asioita
miettiessä ei ollutkaan enää pakko päätyä ennaltamääriteltyihin vastauksiin,
vaan sai seurata ajatuksiaan sinne, minne parhaat perusteet niitä veivät.
Valehtelisin, jos väittäisin, että vapauduin kokonaan vahvistusharhasta, eli taipumuksesta
etsiä todisteita lempiväitteidensä tueksi ja laiminlyödä vastaväitteiden
perustelut. Vaihdoin ahtaasta maailmankuvasta avarampaan, mutta en muuttunut
kiihkottomaksi. Sorrun yhä usein esimerkiksi heimoajatteluun: omaksun mielipiteitä, jotka ovat muodikkaita ja
oikeita omassa ryhmässäni, ja etsin perusteet jälkikäteen. Siirryin
konservatiivien heimosta liberaalien heimoon, mutta en päässyt eroon tarpeesta
sovittaa faktat vaikka puoliväkisin sopimaan kiihkeimpiin mielipiteisiini.
Arkiajattelun ominaisuuksiin kuuluu myös tarinallisuus: arvotamme asioita sen
mukaan miten hyvin ne puhuttelevat meitä, koskettavat tunteitamme. Viis
todisteista, se voittaa jolla on kiinnostavin tarina. Tarinallisuuden avulla
valitsemme myös sankarimme. Nassim Taleb antaa kirjassaan Musta joutsen hyvän esimerkin: varmaan lähes kaikki ihailevat
lihaksikasta ja rohkeaa palomiestä, joka syöksyy palavaan rakennukseen ja
pelastaa lapsen liekeistä. Eikä siinä mitään – palomies on ihailunsa ansainnut.
Mutta on vielä suurempia sankareita, jotka saavat osakseen pikemminkin
moitteita, koska heidän urotöistään ei synny vetävää tarinaa: ylipainoinen
kalju mies vie eduskunnassa jääräpäisesti läpi lakialoitteen, joka tekee
turvavyön käytöstä pakollista. Hän pelastaa tuhansia. Häntä ei juhlita,
pikemminkin kaikki turvavöitä inhoavat kiroilevat nipottavaa tyyppiä, joka
rajoittaa heidän vapauttaan.
Omassa elämässäni tunnistan tarinallisuuden karikot mm.
psykologian opintojen ajoilta. Tiesin, että erilaisten kognitiivisten
teorioiden tueksi on runsaasti tutkimusnäyttöä. Samoin tiesin, että
psykodynaamisten teorioiden tueksi näyttö on verraten ohutta ja jotkut Freudin
väitteistä ovat kohtuullisella todennäköisyydellä vääriä. Tämä ei tuolloin
vaikuttanut ajatteluuni paljoakaan. Psykoanalyysi tuntui jännittävämmältä ja
älykkäämmältä teorialta. Se kiehtoi mielikuvitustani ja pakotti minut
ponnistelemaan älyni ylärajoilla (ei niinkään Freud vaan eräät hänen
vaikeatajuisista seuraajistaan). Kognitiiviset teoriat taas tuntuivat jotenkin
latteilta ja liian suoraviivaisilta. Niiden hallitsemisella ei voinut tehdä
vaikutusta tai vaikuttaa syvälliseltä. Viis todisteista, valitse älykkäin ja
syvällisin tarina. Asenteeni alkoi muuttua työelämässä – minun ”syvällisistä ja
älykkäistä” selityksistäni ei näyttänyt olevan kenellekään apua. Sen sijaan
niistä tutkituista latteuksista jotkut ihan oikeasti hyötyivät. Kaikkein
parasta oli, että minusta tuli epävarma, enkä ollut kovin hanakasti tarjoamassa
neuvoja kenellekään. Kuunteleminen paljastui tulkintoja ja teoriamalleja tärkeämmäksi,
ainakin minun lyhyellä psykologin uralla.
Mitä tällä kaikella
haluan sanoa?
Väitän, etten ole
tyhmä.
Lisäksi minulla on
kaksi maisterin tutkintoa yliopistosta.
Enkä silti osaa
ajatella kovin hyvin.
Ajatteluni on väistämättä
subjektiivista – tarvitsen tieteen tuomaan puolueetonta tietoa.
Havaintoni ovat
satunnaisia ja yksipuolisia – tarvitsen tieteen järjestelmällisesti ja
monipuolisesti kerättyjä havaintoja oikaisemaan niitä.
Tulkintojani ohjaavat
pelkoni, turhamaisuuteni, taipumukseni rakastaa hyvää tarinaa, heimoajatteluni…
ja kaiken tuon jäljiltä varsin tukeva vahvistusharha – tarvitsen tiedettä
tuomaan päteviä todisteita, jotta uskoisin totuuteen myös silloin kun se on
tylsä, lattea tai itselleni kiusallinen.
Suuri osa perusteistani
ja väitteistäni ovat yksityisiä, en kerro niistä kenellekään – tarvitsen
tiedeyhteisön julkisesti ja avoimesti koeteltuja tuloksia.
Tieteen tekijät ovat
silti samanlaisia jästipäitä kuin minäkin. Erehtyväisiä. Huonoa tutkimusta
tehdään paljon, eikä hyvin tehtykään tutkimus aina kerro totuutta. Tieteen
tavat kerätä, tulkita ja jakaa tietoa ovat kuitenkin paras toivomme löytää
totuus.
Tiede korjaa itseään,
kehittyy.
Haluan hypätä siihen
junaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti