perjantai 19. elokuuta 2016

MIHIN MINÄ TARVITSEN PSYKOLOGIATIEDETTÄ?

Selailin nuoruuteni psykologisia lempikirjoja. Monet niistä ovat nykyminäni mielestä aika kamalia. Viis siitä! Kiinnostavia olivat alleviivaukseni. Nekin nimittäin olivat aika kamalia. Tai ehkä olen liian ankara. Ne olivat varsin inhimillisiä - olin alleviivannut pitkiä pätkiä, joissa kuvataan, miltä ahdistuneesta ja kärsivästä ihmisestä tuntuu. Kirjoittajien selityksiä siitä, mistä mikin asia johtuu, en ollut alleviivannut. Puhumattakaan, että olisin piirtänyt kirjan marginaaleihin kysymysmerkkejä, että missä ovat tämän kirjoittajan todisteet väitteidensä tueksi. Ei… minä olin lukenut noita paria kirjaa yksinäisenä ja ahdistuneena. Siksi olin aivan liian kiitollinen kirjoittajille siitä, että he osasivat kuvata tunteitani. Se lohdutti, ja luultavasti liennytti yksinäisyyden tunnetta – on sentään joku, joka tietää, miltä minusta tuntuu. Kuvailu voi olla selityksiä puhuttelevampaa ja mikäs siinä… Paitsi että asialla on vakava kääntöpuoli - uskoin kirjoittajien selityksiä lammasmaisen kritiikittömästi, uskoin hyvän kuvailijan surkeita selityksiä. Ehkä en ole ainoa, jonka voi lumota elävillä kuvauksilla. Jäin miettimään perustuuko esimerkiksi Donald Trumpin suosio USA:n presidentinvaaleissa osin samaan ilmiöön: vihainen ja katkera äänestäjä on kiitollinen Trumpille, koska tämä kuvailee äänestäjän tuntoja niin elävästi – eikä hän kiitollisena tästä välitä vaatia perusteita tai edes loogisuutta.  

Nykypsykologia ei mielellään aseta järkeä ja tunteita vastakkain, sillä tunteet voivat olla myös hyvin järkeviä. Se ei valitettavasti tarkoita sitä, etteivätkö tunteet voisi olla joskus myös hyvin harhaanjohtavia. Esimerkiksi pelon tunne vääristää ajatuksia helposti: autot, tupakka ja alkoholi surmaavat Suomessa ihmisiä valtavasti enemmän kuin sudet, karhut, mielenterveyspotilaat tai terroristit. Niitä kuitenkin pelätään vähemmän – tuttu ilmiö ei pelota vaikka olisi syytä, outo ilmiö pelottaa, vaikkei syytä olisi kuin nimeksi.

Omat muistoni pelon harhaanjohtavista vaikutuksista liittyvät uskontoon. Olin omaksunut erittäin konservatiivisen version kristinuskosta ja pelkäsin ajatella vapaasti, koska luulin väärien ajatusten vievän minut kuoleman jälkeen ikuisiin kärsimyksiin helvettiin. Kun vapauduin tuosta pelosta, ajattelun vapaus tuntui huumaavan virkistävältä. Asioita miettiessä ei ollutkaan enää pakko päätyä ennaltamääriteltyihin vastauksiin, vaan sai seurata ajatuksiaan sinne, minne parhaat perusteet niitä veivät.

Valehtelisin, jos väittäisin, että vapauduin kokonaan vahvistusharhasta, eli taipumuksesta etsiä todisteita lempiväitteidensä tueksi ja laiminlyödä vastaväitteiden perustelut. Vaihdoin ahtaasta maailmankuvasta avarampaan, mutta en muuttunut kiihkottomaksi. Sorrun yhä usein esimerkiksi heimoajatteluun: omaksun mielipiteitä, jotka ovat muodikkaita ja oikeita omassa ryhmässäni, ja etsin perusteet jälkikäteen. Siirryin konservatiivien heimosta liberaalien heimoon, mutta en päässyt eroon tarpeesta sovittaa faktat vaikka puoliväkisin sopimaan kiihkeimpiin mielipiteisiini.

Arkiajattelun ominaisuuksiin kuuluu myös tarinallisuus: arvotamme asioita sen mukaan miten hyvin ne puhuttelevat meitä, koskettavat tunteitamme. Viis todisteista, se voittaa jolla on kiinnostavin tarina. Tarinallisuuden avulla valitsemme myös sankarimme. Nassim Taleb antaa kirjassaan Musta joutsen hyvän esimerkin: varmaan lähes kaikki ihailevat lihaksikasta ja rohkeaa palomiestä, joka syöksyy palavaan rakennukseen ja pelastaa lapsen liekeistä. Eikä siinä mitään – palomies on ihailunsa ansainnut. Mutta on vielä suurempia sankareita, jotka saavat osakseen pikemminkin moitteita, koska heidän urotöistään ei synny vetävää tarinaa: ylipainoinen kalju mies vie eduskunnassa jääräpäisesti läpi lakialoitteen, joka tekee turvavyön käytöstä pakollista. Hän pelastaa tuhansia. Häntä ei juhlita, pikemminkin kaikki turvavöitä inhoavat kiroilevat nipottavaa tyyppiä, joka rajoittaa heidän vapauttaan.

Omassa elämässäni tunnistan tarinallisuuden karikot mm. psykologian opintojen ajoilta. Tiesin, että erilaisten kognitiivisten teorioiden tueksi on runsaasti tutkimusnäyttöä. Samoin tiesin, että psykodynaamisten teorioiden tueksi näyttö on verraten ohutta ja jotkut Freudin väitteistä ovat kohtuullisella todennäköisyydellä vääriä. Tämä ei tuolloin vaikuttanut ajatteluuni paljoakaan. Psykoanalyysi tuntui jännittävämmältä ja älykkäämmältä teorialta. Se kiehtoi mielikuvitustani ja pakotti minut ponnistelemaan älyni ylärajoilla (ei niinkään Freud vaan eräät hänen vaikeatajuisista seuraajistaan). Kognitiiviset teoriat taas tuntuivat jotenkin latteilta ja liian suoraviivaisilta. Niiden hallitsemisella ei voinut tehdä vaikutusta tai vaikuttaa syvälliseltä. Viis todisteista, valitse älykkäin ja syvällisin tarina. Asenteeni alkoi muuttua työelämässä – minun ”syvällisistä ja älykkäistä” selityksistäni ei näyttänyt olevan kenellekään apua. Sen sijaan niistä tutkituista latteuksista jotkut ihan oikeasti hyötyivät. Kaikkein parasta oli, että minusta tuli epävarma, enkä ollut kovin hanakasti tarjoamassa neuvoja kenellekään. Kuunteleminen paljastui tulkintoja ja teoriamalleja tärkeämmäksi, ainakin minun lyhyellä psykologin uralla.

Mitä tällä kaikella haluan sanoa?
Väitän, etten ole tyhmä.
Lisäksi minulla on kaksi maisterin tutkintoa yliopistosta.
Enkä silti osaa ajatella kovin hyvin.
Ajatteluni on väistämättä subjektiivista – tarvitsen tieteen tuomaan puolueetonta tietoa.
Havaintoni ovat satunnaisia ja yksipuolisia – tarvitsen tieteen järjestelmällisesti ja monipuolisesti kerättyjä havaintoja oikaisemaan niitä.
Tulkintojani ohjaavat pelkoni, turhamaisuuteni, taipumukseni rakastaa hyvää tarinaa, heimoajatteluni… ja kaiken tuon jäljiltä varsin tukeva vahvistusharha – tarvitsen tiedettä tuomaan päteviä todisteita, jotta uskoisin totuuteen myös silloin kun se on tylsä, lattea tai itselleni kiusallinen.
Suuri osa perusteistani ja väitteistäni ovat yksityisiä, en kerro niistä kenellekään – tarvitsen tiedeyhteisön julkisesti ja avoimesti koeteltuja tuloksia.

Tieteen tekijät ovat silti samanlaisia jästipäitä kuin minäkin. Erehtyväisiä. Huonoa tutkimusta tehdään paljon, eikä hyvin tehtykään tutkimus aina kerro totuutta. Tieteen tavat kerätä, tulkita ja jakaa tietoa ovat kuitenkin paras toivomme löytää totuus.
Tiede korjaa itseään, kehittyy.
Haluan hypätä siihen junaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti