MANTELITUMAKE (Amygdala)

Mantelitumake on syvällä ohimolohkon sisällä oleva aivorakenne. Se on perusta kyvyllemme reagoida nopeasti vaaroihin. Siksi se on erityisen tärkeä pelon (ja vihan) tunteelle, mutta antaa voimaa monille muillekin tunteille ja ohjaa tarkkaavaisuutamme tunnepitoisissa tilanteissa sekä käsittelee muistojen tunnepuolta. Se on keskeinen rakenne myös klassiselle ehdollistumiselle. Mantelitumake toimii nopeasti, mutta ei käsittele tietoa kovin tarkasti - tämä voi olla osaselitys voimakkaisiin tunteisiin toisinaan liittyvälle jäsentymättömyydelle ja epätarkkuudelle. Se selittänee myös sen, miksi klassinen ehdollistuminen yleistyy helposti - muistanet, miten Pikku Albertin valkeaan rottaan kohdistunut pelko yleistyi koskemaan kaikkea karvaista - mantelitumake ei kovin helposti erota karvaista rottaa karvaisesta jäniksestä. 

Mantelitumake lienee myös osaselitys sille, ettei omia tunteitaan ole helppo käskeä: Kuvittele, että psykologian luokan oven päällä asustaisi valtava lähmäjalkahämähäkki. Aina kun astuisit ovesta, se lirvahtaisi paidan kauluksen alle ja lähmäisi selkääsi inhottavilla lähmäjaloillaan ja pomppaisi lopulta takaisin verkkoihinsa. Hippokampuksen ja ohimolohkon aivokuoren ansiosta pystyisit muistamaan tuon tapahtuman – missä luokassa, minkä kokoinen lähmäjalkahämähäkki jne. Aivokuori tarjoaisi myös huojentavan tiedon, että kyseessä on myrkytön ja vaaraton laji. Itse asiassa, ilman mantelitumaketta koko lähmäjalkahämähäkkitapaus olisi aika yhdentekevä. Juuri mantelitumake orkestroi hypotalamuksen kanssa autonomisen hermoston toimintaa ja herättää "taistele tai pakene" -reaktion, kiihkon. Pulssisi nousee, samoin verenpaine... kehossa tuntuu epämiellyttävältä ja haluat nopeasti mahdollisimman kauas hämähäkistä. Aivokuoren viesteillä hämähäkin myrkyttömyydestä on merkitystä - jos sieltä tulisi tietoa, että hämähäkki on hengenvaarallinen, aivokuori ei hillitsisi mantelitumaketta, jolloin olisit aivan kauhuissasi. Aivokuorella ei kuitenkaan ole täydellistä kontrollia mantelitumakkeeseen ja siksi järkitieto ei poista epämukavaa oloa kokonaan. Olisit koko oppitunnin hieman varuillasi. Hippokampuksen ohjaamat osat aivojasi kertoisivat sinulle tarkan sijaintisi luokassa ja sen, että lähmäjalkahämähäkki ei ylety enää sinuun asti. Mantelitumakkeen käynnistämä ”taistele tai pakene” reaktio olisi kuitenkin yhä päällä, joten et osaisi rauhoittua. Otsalohkon alueet yrittäisivät sinnikkäästi ohjata tarkkaavaisuuttasi opetukseen, mutta mantelitumake siirtäisi tarkkaavaisuuttasi koko ajan takaisin lähmäjalkahämähäkkiin.  Sinun pitäisi tarkistaa vähän väliä, ettei se ole liikkunut lähemmäksi sinua. Mantelitumakkeen ansiosta tapahtuman kiihkeys ja epämiellyttävyys painuisi myös hyvin mieleesi: kun ilallalla muistelisit lähmäjalkahämähäkkiä pulssisi kiihtyisi jälleen, verenpaineesi kasvaisi ja kenties niskalihaksesi jännittyisivät. 

Mantelitumake on selvästi varsin dramaattinen aivoalue. Luultavasti Daniel Golemanin 1995 julkaistu kirja ”Tunneäly” teki siitä "aivojulkimon", jonka kaikki tuntevat. Goleman kirjoittaa mantelitumakkeen yhteydessä suoranaisesta tunnekaappauksesta – räjähtävät tunteenpurkaukset, joissa teemme harkitsemattomia tekoja selittyisivät aika suoraan sillä, että ”kiihkeä” mantelitumake ottaisi vallan ”järkevältä” otsalohkolta. Goleman esittelee myös tapausesimerkin, jossa mennään päinvastaiseen suuntaan: nuorelta mieheltä jouduttiin harvinaisen vaikean epilepsian vuoksi poistamaan mantelitumakkeet molemmista aivopuoliskoista. Seurauksena on tunne-elämän totaalinen katoaminen, eikä potilas enää kiinnostunut esimerkiksi ihmissuhteista.

Opettajana tehtäväni on kuitenkin tehdä elämästäsi vaikeaa: ensin houkuttelen sinut kiinnostumaan mantelitumakkeesta, koska se näyttäisi selittävän tunne-elämän kiihkeyttä hienosti ja loogisesti. Sen jälkeen alan tehdä asiasta vaikeaa ja epäselvää - ja hieman todempaa. 

Kuten tavallista, tästäkin asiasta saa luotua erilaisia käsityksiä valitsemalla erilaisia esimerkkejä. Tony W Buchanan & co. (2009)  esittelevät M.S.:ksi nimeämänsä potilaan, jonka harvinainen tauti (”Urbach–Wiethe disease”) tuhosi hänen molempien aivopuoliskojensa mantelitumakkeet. Harvinaista kyllä vaurio ei ollut levinnyt muualle. Potilaalle tehtiin monenlaisia testejä, joissa hän paljastui aika tavalliseksi ja terveeksi. Hänen sosiaaliset taitonsa ja älykkyytensä olivat luokiteltavissa lähes normaaleiksi. Selviä vaikeuksia hänellä oli kyvyssä kokea ja tunnistaa pelkoa. Vanhempien mukaan hän arjessa luotti ihmisiin liikaa. Psykologit puolestaan lähes ihailivat M.S.:än tyyntä suhtautumista vastoinkäymisiinsä. Tuo tyyneys tosin johtui suurehkolla todennäköisyydellä siitä, että ilman mantelitumakkeita tunne-elämä ei ole kovin voimakasta.

Hänessä on siis jotakin samaa kuin Golemanin täysin tunteettomaksi erakoksi muuttuneessa pojassa, mutta huomattavan paljon lievempänä. Mistä erot johtuvat? Miksi Golemanin esimerkissä pojalta katosivat tunteet ja kiinnostus muita ihmisiä kohtaan lähes kokonaan, Buchananin esimerkissä tunteiden voimakkuus vain väheni, ja täysin vastaansanomattomasti vain pelon suhteen? Vakioselitys liittyy vaurion kokoon ja laajuuteen. Onko Golemannin esimerkissä sittenkin vaurio laajempi - kirurgit tuskin pystyivät poistamaan pelkästään mantelitumaketta, joka on syvällä ohimolohkon alla, muitakin aivorakenteita lienee tuhoutunut? Goleman ei valitettavasti kerro tapauksen yksityiskohtia.

Muitakin selityksiä löytyy: Olisiko ihmisillä yksilöllisiä eroja mantelitumakkeissa? Esimerkiksi Turhan Canli (2009) havaitsi, että sosiaalisten ja ulospäinsuuntautuneiden ekstroverttien mantelitumake reagoi voimakkaammin myönteisiin asioihin kuin vetäytyvien introverttien, joiden mantelitumake taas reagoi voimakkammin kielteisiin asioihin. Tästä syystä voisi olettaa, että mantelitumakkeen tuhoutuminen muuttaisi ekstroverttiä eri tavalla kuin introverttiä. 

Asiaa mutkistaa se, että mantelitumakkeita on kaksi ja niillä on jonkin verran eroja. Perinteinen käsitys on, että vasen mantelitumake liittyy enemmän myönteisiin tunteisiin ja oikea kielteisiin. Turhan Canli (2009) tutki asiaa näyttämällä tutkittaville ikäviä ja mukavia kuvia, ja kuvaamalla samalla heidän aivojaan fMRI-laitteella. Osalla tutkittavista tulokset olivat odotusten mukaisia: kivat kuvat aktivoivat enemmän vasenta ja ikävät kuvat oikeaa mantelitumaketta. Jälleen paljastui myös yksilöllisiä eroja. Osa tutkittavista reagoi kuviin muita vahvemmin ja tunteellisemmin. Tämä näkyi mm. siinä, että heidän pulssinsa nousi enemmän kuin muilla niin myönteisissä kuin kielteisissä kuvissa. Miten heidän mantelitumakkeensa toimi? Se oli peilikuva muista - heillä myönteiset kuvat aktivoivat enemmän oikeaa mantelitumaketta, kielteiset vasenta. "Apua pitääkö tuo opetella", huutaa opiskelija luokan perältä, sillä hänen mantelitumakkeensa on herännyt ja hän on täynnä kauhua lähestyvästä koeviikosta. Ei tarvitse muistaa kaikkia yksityiskohtia, mutta olisi vaikuttavaa, jos muistaisi, että tunteellisilla ihmisillä oikean ja vasemman mantelitumakkeen työnjako on luultavasti erilainen kuin vähemmän tunteellisilla. 

Paul J. Whalen & co.(2009) taas pohtivat, että mantelitumakkeen päärooli saattaa olla oletettua pienempi. Ehkä mantelitumake on kehittynyt optimoimaan oppimista - sen roolina on ohjata huomio suuria tunteita herättäviin kohteisiin, erityisesti vaaroihin. Mantelitumakkeiden tuhoutuessa käyttäytyminen ja tunne-elämä riippuisivat enemmän siitä, mihin kohteisiin aivokuori suuntaan tarkkaavaisuuden. 
. 

Nim Tottenhamin & co. (2009) mukaan mantelitumakkeella on suuri merkitys sosiaaliselle sopeutumiselle ja eläinkokeissa on havaittu mantelitumakkeen vaurioittamisen tuhoavan myös eläimen sosiaalisia suhteita. Vaikutus riippuu kuitenkin eläimen iästä: Vauriot aikuisilla eläimillä näyttäisi lisäävän sosiaalista käyttäymistä - ne lähestyvät muita, tulevat liiankin lähelle, eivätkä välttämättä ymmärrä tehdä alistumiseleitä ylemmilleen (mikä on apinalaumassa vaarallista). Jos vaurio tapahtuu varhain lapsuudessa, seuraus on päinvastainen - suorastaan sairaanloista sosiaalista pelokkuutta. Tutkijat arvelevat, että ilman mantelitumaketta nuoret apinat eivät opi turvallisen sosiaalisen vuorovaikutuksen merkkejä. Täysikasvuiset apinat taas ehkä menettävät mantelitumakkeen myötä kykynsä huomata torjunnan merkkejä.

Jotta asia olisi vielä hieman monimutkaisempi, mantelitumakkeella (ja sen kaverialueilla - amygdoloid complex) on useita alarakenteita, joilla on hieman erilaisia tehtäviä. On laajasti hyväksytty, että mantelitumake on keskeinen klassisen ehdollistumisen synnyssä ja yleistymisessä - kun esim. pikku Albertin mantelitumake yhdistää kaikenkarvaisen karvaisuuden pelottaviin ääniin. Elisabeth A. Phelps (2009) osoittaa kuitenkin, että mantelitumakkeesta löytyy rakenteita, jotka osallistuvat tuon reaktion sammuttamiseen. 

Lisää mutkikkuutta: mantelitumakkeen koko näyttää vaihtelevan, mutta varsin vaikeasti tulkittavalla tavalla. Esimerkiksi Schumann ja Amaral (2009) referoivat tutkimuksia, joissa osalla autistisia lapsia mantelitumake oli keskimääräistä isompi, joissakin tutkimuksissa keskimääräistä pienempi. Tulosten ristiriitaisuus on kuitenkin aika odotettavaakin, kun muistetaan, että mantelitumakkeen eri osilla on erilaisia tehtäviä - jotkut liittyvät myönteisiin, jotkut kielteisiin tunteisiin, toiset luovat pelkoreaktion, toisen poistavat niitä. Tämän jälkeen on hieman vaikea innostua suomessakin uutisoidusta brittitutkimuksesta, jonka mukaan konservatiivisilla ihmisillä on muita suurempi mantelitumake. Ajatus on sinänsä looginen ja mahdollinen - mantelitumake liittyy pelkoon ja pelokas ihminen saattaa äänestää tahoja, jotka haluavat sulkeat rajat tai lisätä poliisivoimia. Ongelmana on kuitenkin se, että tutkimustulokset mantelitumakkeen koon vaikutuksesta ovat ristiriitaisia. Siksi tulosta on kovin vaikea luotettavasti tutkia. 

- Pitääkö tämä kaikki opetella? huutaa yhäkin se opiskelija, jonka mantelitumake on käynnistänyt "hyökkää tai pakene" moodin. Hänen on vaikea keskittyä hienovaraisiin "ei - mutta" -lauseisiin. Kun mantelitumake piippaa punaisella, elimistö valmistautuu toimintaan, ei pohdiskeluun. No hyvä, yritetään ilman mutta-lauseita:

"Rakas mantelitumake. 
Rauhoitu, olet turvassa, jos hallitset tämän blogin ensimmäisen kappaleen."
ystävällisin terveisin ope. "

Toinen kirje: 
"Rakas aivokuori & kumppanit. 
Jos haluat loistaa kokeessa ja olet saanut mantelitumakkeen rauhoittumaan, voit pohdiskella, miten haastavaa aivotutkimus on mm. seuraavista syistä:
- aivovaurioiden tarkka koko ja sijainti vaihtelevat
- aivoalueiden toiminnassa on yksilöllisiä eroja
- aivot toimivat kokonaisuutena. Jäljelle jääneet alueet voivat toisinaan hoitaa tuhoutuneen tehtäviä, toisinaan taas ne villintyvät tekemään omaa bravuuriaan, kun tuhoutunut alue ei ole hillitsemässä.
- aivovaurion merkitys voi riippua myös siitä, missä iässä se saadaan. Usein se menee niin, että lapsen ja nuoren aivot toipuvat vaurioista paremmin. Aina silloin tällöin käy painvastoin - jotakin asiaa ei voi oppia ilman kyseistä rakennetta. 
- arkiset psykologian käsitteet kuten tunne-elämä tai sosiaalisuus ovat aivojen kannalta kovin laajoja ja monimutkaisia. Ne pitävät sisällään lukuisten rakenteiden yhteistyön. Siksi on vaikeaa tai jopa mahdotonta sanoa, missä kohtaa aivoja on tunne-elämä tai sosialisuus tai älykkyys tms.

ystävällisin terveisin: ope

PS. älä näytä tätä mantelitumakkeelle, se hermostuu. 
PPS. lähde: The human amygdala. 2009 Ed. Paul J.Whalen & Elisabeth A. Phelps.