ATTRIBUUTIOTEORIA

"Kenen syy? kysyn vaan."

Attribuutioteoria tutkii, millaisia syyselityksiä suosimme: Sisäisiä vai ulkoisia, eli ovatko syyt tekijässä vaiko muissa ihmisissä ja olosuhteissa. Entä suosimmeko syyselityksiä joihin voi vaikuttaa vai niitä joihin ei voi: 

Sain kokeista huonon numeron, koska:

a) Olen tyhmä ja minulla on tyhmät geenit (sisäinen, ei usko voivansa vaikuttaa)

b) Opettaja on tyhmä ja puolueellinen (ulkoinen, ei usko voivansa vaikuttaa)

c) Käytin tylsiä ja tehottomia opiskelumenetelmiä (sisäinen, tietää voivansa vaikuttaa)

Joku tuhahtaa. Hänen mielestään on yhdentekevää, millaisia syyselityksiä ihmiset käyttävät - tärkeintähän olisi tietää oikea totuus  - mikä syyselityksistä pitää paikkansa ja mikä ei?

Valitan - yksiselitteistä totuutta ei yleensä voi tietää.  Tyypillisesti oikeita ja paikkansa pitäviä selityksiä on aivan liikaa, tähän tapaan:

Jos

- olisin älykkäämpi, oppisin helpommin.

- opettajani olisi taitavampi, oppisin helpommin.

- olisin nukkunut ja syönyt paremmin, keskittyisin paremmin.

- käyttäisin tehokkaampia opiskelumenetelmiä, oppisin enemmän.

- kehittäisin vastaustekniikkaani, saisin esseistä parempia numeroja nykyiselläkin tietomäärälläni.

Listaa voisi helposti jatkaa, mutta olennaista on, että yhtä oikeaa totuutta ei juuri koskaan voi löytää. Kaikki edellä mainitut syyt voivat hyvin olla yhtä aikaa totta, mutta attribuutioteoreetikko jatkaa:

Jos

- suosin syitä, joihin voin vaikuttaa, motivaationi säilyy

- en syytä kaikesta itseäni, itsetuntoni säilyy

- en syytä kaikesta muita, ihmissuhteeni säilyvät.

Eli totuuden ja perimmäisten syiden sijasta tarkastelemmekin siis seurauksia. Erilaiset attribuutiotyylit vaikuttavat voimakkaasti mm. motivaatioon ja itsetuntoon. 

Rohkea käsi nousee luokassa. Opiskelija kysyy:

- Mutta eikö tuo riipu asiasta? Kuka tahansa suosii jossakin asioissa syitä, joihin voi vaikuttaa ja toisissa syitä, joihin ei voi vaikuttaa.

- Totta, ja erittäin hyvä kysymys. Siihen vastaaminen vaatii, että sallimme itsellemme hiukan spekulointia ja itsetutkistelua. Itse asiassa väitän, että minusta tuli opettaja attribuutiotyylin takia... ja vieläpä juuri tuollaisen tehtäväkohtaisen attribuutiotyylin takia... (ja juu...oli niitä muitakin syitä, mutta sallinette pienen liioittelun.)

Opin lapsena olevani huono ns. ”miesten hommissa”. Rakentaminen, traktorit, puimurit kiinnostivat veljiäni paljon, minua eivät lainkaan. Toisaalta opin, että olen hyvä koulussa. Tuolloin ajattelin, että asia johtui luonteestani, että minä nyt vain olen sellainen ulkohommia vierastava hikipinkotyyppi. Luonne-selitys on kuitenkin tässä yhteydessä selvä kehäpäätelmä: olin hikipinko sen takia että olin hikipinko! Ei kummoinen selitys.

Entä miten asian voisi selittää attribuutiotyyleilläni? 

Olennaista oli, että tapani selittää epäonnistumisiani oli erilainen konehommissa ja koulussa. Jos töpeksin konehommissa, se mielestäni todisti, että minulta puuttui jokin niihin tarvittava kyky. Töpeksiminen kouluhommissa kävi koko ajan harvinaisemmaksi, koska opin käyttämään virheitä hyödykseni, opin niistä. Niinpä konehommat näyttäytyivät minulle nöyryytysten maailmana, jossa en yksinkertaisesti voisi menestyä. Koulu taas tuntui mahdollisuudelta saada hyvitystä itsetunnolleni, onnistua. Hermoilin kyllä kouluakin, mutta luotin siihen, että siinä maailmassa löydän lopulta riitävän hyvät ratkaisut ongelmiini. 

Olen siis varsin tarkka negatiivikuva klassisesta mopopojasta, joka ei usko voivansa pärjätä koulussa, koska häneltä puuttuu "hikarigeeni tai jotain". Sama tyyppi suhtautuu ongelmiin ja vastoinkäymisiin toisin, kun kyse on moponkorjaamisesta. Siinäkin voi olla hermostuttavia hetkiä, mutta hän uskoo ongelmien johtuvan asioista, joihin hän voi lopulta vaikuttaa. Mopon korjaaminen säilyy hänen maailmassaan kiinnostavana ja mukavana asiana. 

Hetkinen … johtuvatko nyt aivan kaikki asiat noista helkkarin attribuutioista? Kai nyt sentään muitakin selityksiä on? Toinen on älykkäämpi? Tai koulumyönteisempi asenteeltaan? Toisen kaveriporukat ovat koulumyönteisempiä? 

Totta. Attribuutio ei ole kaikenselitys, mutta se on kattavampi selitys kuin mitä äkkiä ajatellen osaisi tajutakaan. Koulumyönteinen asenne voi johtua edellä kuvatusta attribuutiotyylistä. Koulumyönteinen asenne taas voi johtaa siihen, että hankkii koulumyönteisiä kavereita... mistä syntyy itseään ruokkiva kierre, joka lopulta kehittää sitä älyäkin. Attribuutiotyyli on selitysten aliarvostettu jättiläinen, emme huomaakaan miten paljon se selittää. 

Voisinko siis muuttaa elämäni suuntaa noin vain attribuutiotyyliäni muuttamalla? 

Kyllä ja ei. Attribuutiotyyli opitaan huomaamatta ja se on pitkälti automatisoitunut. Arjen nopeissa tilanteissa selitykset tulevat yleensä mieleeni alle sekunnissa. Niinpä kun minä aikuisena auttelen lapsuudenkotini remontissa, lapsuuden attribuutiotyylit hyrräävät taas täysillä: yritän naulata johtoa pienillä nauloilla seinään, mutta naulat pomppaavat koko ajan takaisin. Vähän olen huono, ajattelen, edes naulaaminen ei suju. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että kyse oli siitä, että seinä oli tuolta kohtaa laho. Siihen ei saanut naulaa millään. Kukaan. Oikean selityksen keksiminen ei olisi ollut vaikeaa, mutta autopilotilla pyörivä attribuutiotyylini esti aluksi huomaamasta sitä. Koska kyse oli rakentamisesta, vian täytyi löytyä minusta. 

Mutta miten tuo attribuutiotyylini syntyi? Luullakseni kahden tekijän yhteisvaikutuksesta: a)”Miesten hommissa” annettiin aika raakaa palautetta tyyliin: ”Pitikö sun perkele toikin rikkoa”. Milloin palautteen antajat olivat hyvällä päällä, he ilmaisivat kritiikkinsä huvittuneena pilkkana, jota myös oli vaikea sietää. b) Noissa hommissa oli myös aitoja vaaroja ja minä olin kuopus, joten minua suojeltiin hieman liikaakin. Jos en heti osannut, asiat tehtiin minun puolestani (marmatuksen kera). Tuo yhdistelmä – moitteet ja pilkat verbaalisesti, ja ylenpalttinen suojelu toiminnan tasolla, loivat mieleeni uskomuksen, että minulta puuttui jokin kone- ja rakennushommissa vaadittava kyky. 

Harvinainen näky: Meikäläinen rakentaa. Kuva: Ilpo Laine.

Aikuisena omakotiasujana olen uudestaan opetellut vasarahommia. Suureksi hämmästyksekseni olen oppinut tekemään niitä ihan siedettävästi. Rakentaminen siskoni miehen kanssa on suorastaan hauskaa. Hän on itse rauhallisuus. Kun teen virheen, ei kuulu huutoa eikä pilkkaa, vaan tyynen rauhallinen neuvo, miten homma kannattaa tehdä. 

Opetus: En pysty muuttamaan attribuutiotyyliäni tahdon päätöksellä, pikemmin toiston ja harjoittelun avulla. Sosiaalisella tuella ja kanssaihmisten attribuutiotyyleillä on myös suuri merkitys. Attribuutiotyylit tarttuvat. 

Attribuutiotyylejämme muovaavatkin arjen tuhannet pienet tapahtumat. Esimerkiksi seuraava: Näin kerran isän ja pienen juuri luistelemaan oppineen pojan jääkentällä. Poika harjoitteli pelaamista ja isä luki iltapäivälehteä. Poika huojui luistimillaan ja sai pökättyä pallon maaliin. ”Kato isä, tein maalin, hän hihkui. ”Joo”, vastasi isä nostamatta katsettaan lehdestä. Poika ei luovuttanut, vaan huojui maaliin, otti pallon ja teki uuden maalin. ”Kato isä tein maalin,” hän huusi hieman kovempaa. ”Hienoa” vastasi isä nostamatta katsettaan lehdestä. Poika yritti vielä kolmannen kerran. Hän huusi entistä lujempaa ”katso isä, tein maalin”. Nyt isä laski lehden ja osoitti asiankuuluvaa ihailua jääkiekkoilijan alulle.

Paras on hyvän vihollinen, sanotaan. Luulen, että tuo pieni poika hyötyi isänsä hajamielisyydestä ja epätäydellisyydestä. Pojan attribuutiotyyli kehittyi – isältä saatava huomio ei ole vakio, vaan siihen voi vaikuttaa. Kyllä isä huomaa, kun useamman kerran huutaa ja tarpeeksi kovalla äänellä. Jos tuo attribuutiotyyli leviää muillekin elämänalueille, pojasta voi kehittyä aika sitkeä tyyppi, joka ei hevin luovuta.