"En tee sitä hyvää,
mitä tahdon,
vaan sitä pahaa, mitä
en tahdo.”
(Paavali)
Paavali kuvaa taitavasti yleisinhimillistä itsehillintäongelmaa, joka lienee lukiolaisellekin tuttu. Tahtoisin tehdä läksyt, mutta sen sijaan syönkin pizzaa ja raapustelen paperille joutavia. Haluaisin olla jalo ja ylevä, mutta aina silloin tällöin suusta pääsee sammakko, jota kadun jo ennen kuin olen päässyt edes lausetta loppuun.
Mistä itsehillinnän vaikeudet johtuvat? Luulisin Paavalin tarjoavan selitykseksi syntiä tai ihmisen ”eläimellisiä
haluja”. Kognitiivinen psykologi luultavasti korostaisi, että itsehillintä on opittavissa oleva taito, jota kannattaa harjoitella. Aivotutkimus luo tarjolle senkin vaihtoehdon, että meillä on synnynnäisiä, aivojemme otsalohkosta johtuvia eroja itsehillinnässä. (Keskityn tässä otsalohkon rooliin itsehillinnässä, enkä edes yritä luoda kokonaisvaltaista kuvausta sen muista tehtävistä.)
Aloitetaan
tutusta jutusta. Maailman kuuluisin aivovauriopotilas lienee Phineas Gage, joka
sai onnettomuudessa rautakangen päähänsä. Gage säilyi hengissä, mutta varsinkin
silmien takana oleva alue otsalohkoa tuhoutui. Laajasta vauriosta huolimatta hänen
älykkyytensä säilyi ennallaan. Luonne sen sijaan muuttui – rauhallisesta ja
luotettavasta miehestä tuli äkkipikainen, epäluotettava ja epäempaattinen.
Mistä on kyse? Asustavatko moraali, empatia tai jopa luonne ihmisen otsalohkossa?
Yksittäinen,
1800 luvulta peräisin oleva tapausesimerkki ei tietenkään käy tieteellisestä
todisteesta. Aivotutkija Antonio Damasio on kuitenkin kerännyt nykyajan
aivovauriopotilaista laajan aineiston, joka osoittaa vastaansanomattomasti,
että otsalohkovaurioilla on jonkinlaisia seurauksia ihmisen itsehillinnälle ja
päätöksentekokyvylle. Tulosten tulkinta ei silti ole aivan helppoa, koska aivovaurioiden
tarkka sijainti ja koko vaihtelevat. Tärkeäksi on paljastunut sekin, missä
iässä vaurio tapahtuu.
Pahimmillaan otsalohkovaurion seuraukset ovat hyytäviä. Niin
biologi Sapolsky kuin oikeuspsykiatri Raine esittävät lukuisia esimerkkejä otsalohkovaurioisista ihmisistä, jotka ovat tehneet julmia murhia, raiskauksia, kidnappauksia (jutun lopussa linkit heidän luentoihinsa). Sapolskyn mukaan jopa 25 % USA:ssa kuolemaan tuomituista
on jossakin vaiheessa elämäänsä saanut merkittävän vaurion aivojensa
otsalohkoon. He eivät kuitenkaan ole sanan perinteisessä mielessä
syyntakeettomia – he ainakin jossakin määrin ymmärtävät tekojensa seuraukset,
ja tietävät mitä asioita pidetään oikeina ja mitä väärinä. Heidän kykynsä tehdä
oikein ja suhtautua muihin ihmisiin empaattisesti on kuitenkin merkittävästi
heikentynyt. Joissakin tapauksissa muutokset ovat vielä dramaattisempia kuin
Gagen kohdalla: aiemmin täysin normaalisti yhteiskuntaan sopeutunut ihminen
joutuu ikävään autokolariin – tämän jälkeen hänen elämänsä on sarja toinen
toistaan julmempia väkivaltarikoksia.
Näiden
esimerkkien valossa ihmisen itsehillintä ja empatia näyttävät olevan suoraviivaisesti otsalohkon
varassa. Asia ei tietenkään ole aivan näin yksinkertainen. Esimerkkejä voi
valita toisinkin. Sapolsky
kertoo tarinan sukulaisestaan, jolla on verraten laaja ja paha otsalohkon vaurio. Onko kyseessä suvun musta lammas ja rikollinen? Ei. Vaurio silti kyllä
näkyy ja varsinkin kuuluu. Kyseinen ihminen soittaa sukujuhlissa pianoa
kauemman kuin kukaan jaksaisi kuunnella. Eikä hän reagoi normaaleihin
vihjeisiin – ”tuota… ruoka kylmenee…” En tiedä - voi olla, että Sapolskyn sukulaisen aivovaurio ei ole
sijainniltaan aivan yhtä laaja ja vaarallinen kuin kuolemaantuomituilta
väkivaltarikollisilta löytyvät vauriot. Asian ydin ei ehkä
kuitenkaan löydy aivoista vaan ihmisen ympäristöstä: on aivan eri asia kasvaa
ja kehittyä heikoin itsehillintä- ja empatiataidoin slummissa väkivaltaisten
vanhempien lapsena kuin rakastavassa ja suojelevassa perheessä. Kulunutta ilmaisua käyttäen - ihminen on kokonaisuus.
Neuropsykologisissa
otsalohkovaurion testeissä potilaita pyydetään usein tekemään asioita, joissa
onnistuminen vaatii vaikeamman vaihtoehdon tekemistä: pitää luetella kuukaudet mahdollisimman nopeasti väärinpäin joulukuusta tammikuuhun. Tai pelataan peliä,
jossa pitää valita joko yksi suklaanpala tai viisi palasta.
Tutkittavan pitää oppia, että jos hän tavoittelee viittä palasta, hän oikeasti saakin vain
yhden. Jos hän tavoittelee yhtä palasta, hän saa viisi. Testi on helppo
lukiolaiselle, mutta lapselle, simpanssille tai otsalohkovaurioiselle se on
erittäin haastava. Itse asiassa tehtävä on helppo myös simpanssille, jos suklaa
vaihdetaan puupalikkoihin. Simpanssin äly riittää kieron logiikan
ymmärtämiseen, mutta kun näyttämölle tuodaan suloisesti tuoksuva suklaa,
simpanssi ”menee tiloihin”, eikä pysty keskittymään. Damasio on havainnut otsalohkovaurioisilla
samaa uhkapelikokeessa: tietyistä pakoista saa suuria voittoja
mutta vielä suurempia tappioita, toisista pakoista pieniä voittoja mutta vielä
pienempiä tappioita. Aivovauriopotilas saattaa lopulta hoksata juonen ja osata selittää sen - ja valita siitä huolimatta kortin huonosta pakasta.
Aina ei tarvitse olla kyse varsinaisesta aivovaurioista. Joillakuilla otsalohkot vain toimivat huonosti. Raine on tutkinut vankiloihin joutuneita sosiopaatteja, joilla on selviä vaikeuksia aggression hillinnässä. Heidän aivotoimintaansa kuvattiin ensin lepotilassa, kun ei
tarvinnut tehdä oikeastaan mitään. Havaittiin, että heidän otsalohkonsa
aktiivisuus oli jonkin verran vähäisempi kuin terveillä verrokkihenkilöillä. Seuraavassa vaiheessa
heidän piti tehdä otsalohkon toimintoja vaativia tehtäviä, esimeriksi luetella
kuukaudet mahdollisimman nopeasti lopusta alkuun. Näitä tehtäviä suorittaessaan
heidän otsalohkonsa oli aktiivisempi kuin muilla. Tutkijoiden tulkinta
tuloksille oli, että heidän otsalohkonsa täytyi ponnistella normaalia paljon enemmän hoitaakseen tehtävänsä. Normaalitilanteissa asiat vielä sujuvat, mutta he ovat kiihkeissä tilanteissa tavanomaista räjähdysalttiimpia - hieman kuin auto, jossa on vahva moottori, mutta huonot jarrut.
Otsalohko
on myös aivokuoren alueista se, joka kypsyy viimeisenä. Niinpä lasten
tunnetusti heikko kyky itsehillintään ei selity vain sillä, etteivät lapset ole
vielä ehtineet oppia itsehillintää. Kyse on osin myös siitä, että
itsehillinnästä vastaava aivoalue on vasta kehittymässä. Kuuluisassa
vaahtokarkkikokeessa nelivuotiaiden pitää odottaa esim. 15 minuuttia, jotta saisivat kolme
vaahtokarkkia. Jos ei jaksa odottaa, saa vain yhden. Lapsilla on oppimisesta johtuvia eroja
siinä, miten he osaavat käsitellä halujaan ja saada aikansa kulumaan. Tulos selittyy kuitenkin myös sillä, miten hyvin heidän otsalohkonsa toimivat.
Otsalohkon
huono toimintakyky näkyy siis luultavasti alentuneena aktiivisuutena lepäävän ihmisen otsalohkossa. Heikosti toimiva otsalohko taas ennustaa sitä,
ettei selviä vaahtokarkkitestistä. Vaahtokarkkitestin ”reputtaminen”
nelivuotiaana taas ennusti monenmoista ikävää – heikompia kouluarvosanoja, vaatimattomampaa työhistoriaa ja jopa
kohonnutta avieroriskiä. Myönnän, tämä päättelyketju on turhan pitkä ja horjuva. Se pätee onneksi vain keskimäärin - kaikilla vaahtokarkkitestin reputtaneilla ei mennyt huonosti, eikä kaikilla laiskan otsalohkoaineenvaihdunnan omaavilla ole impulssikontrolliongelmia. Tilannetta voisi verrata tupakointiin - kaikki tupakoitsijat eivät sairastu keuhkosyöpään, mutta kessuttelu nostaa kenen tahansa sairastumisriskiä merkittävästi. Tuon keskimääräisen riskin olen valmis uskomaan - siis että otsalohkon alhainen lepoaktiivisuus keskimäärin ennustaa yksilölle ongelmia itsehillinnässä. Niinpä on sydäntäsärkevää kuulla Sapolskyn referoima tutkimustulos: slummiolosuhteissa
kasvaneilla lapsilla havaittiin selvästi keskiarvoa alempi etuotsalohkon
aktiivisuus lepotilassa. Yhdysvaltain äärioikealla (ehkä jopa Suomessakin) on
harrastusta ajatella, että ovat ansainneet kohtalonsa – ovat joutuneet elämään
slummissa, koska eivät ole osanneet hoitaa asioitaan, ovat velttoilleet
moraalisesti. Hyvinvointivaltion kasvattina ajattelee syysuhteen
automaattisesti toisin päin: näiltä ihmisiltä riistetään reilu menestymisenmahdollisuus jo lapsena. Sapolsky on samaa mieltä: otsalohkossa on poikkeuksellisen paljon reseptoreja stressihormoneille, ja
ylenpalttinen stressialtistus voi siten surkastuttaa juuri aivojen otsalohkoa - voiko lapsi olla vastuussa siitä, että hän elää ympäristössä, joka turmelee hänen aivonsa.
Otsalohkon heiketessä tai tuhoutuessa vaarassa on myös empatiakyky. Syvältä otsalohkon sisältä löytyy
alue nimeltään anterior
cingulate (lukiossa ei tarvitse tuota
nimihirviötä opetella, mutta termi on hyvä hakusana, jos haluat perehtyä
asiaan syvällisemmin). Sillä on monia tehtäviä, mutta se lienee olennainen myös kyvyllemme tuntea empatiaa. Kyky empaattisesti ennakoida, mitkä asiat tuottavat muille tuskaa, puolestaan edistää itsehillintää. Useinmiten en edes halua tehdä asioita, jos ne aiheuttavat tuskaa muille.
Myös otsalohkon ulkopuolelta löytyy itsehillintään
liittyviä rakenteita. Esimerkiksi syvällä ohimolohkon alla sijaitseva mantelitumake vastaa pelkoreaktioiden tuottamisesta. Sen ansiosta ajatuskin
kiinnijäämisen seurauksista - moitteista, rangaistuksista jne. - aiheuttaa pulssin
kohoamista, käsien hikoilua ja kaiken kaikkiaan epämiellyttävää oloa. Näin
ollen mantelitumakekin hoitaa osansa itsehillinnästä. Reine kertoo luennossaan,
että monilla rikoksiin syyllistyneillä havaitaan myös heikentynyt pelkoreaktio.
 |
| Jos ihmisen otsalohko toimii jo valmiiksi huonosti, alkoholia ei kannataisi nauttia kovin paljoa. |
Otsalohko
on niin älyttömän mielenkiintoinen, että tässä ehdin vain raapaista pintaa. Toisaalta on hyvä muistuttaa,
että suuri osa mainitsemistani asioista, ovat vasta alustavia tutkimuksia. Jos
tutkimustulokset tarkentuvat ja vakiintuvat tässä esitettyyn suuntaan,
ihmiskunta joutuu hiomaan käsityksiään moraalisesta ja juridisesta vastuusta.Oikeislaitos pystyy tällä hetkellä käsittelemään lähinnä selkeää syyntakeettomuutta - kun ihminen on niin sekaisin, ettei hän ymmärrä tekonsa seurauksia tai erota oikeaa väärästä. Oikeuslaitos pystyy ehkä myös huomioimaan laajan otsalohkovaurion, jolloin on selvää, että ihmisen itsehillintäkyky ei ole lähelläkään normaalia. Sen sijaan on varsin vaikeaa ottaa huomioon sitä, että synnynnäisessä kyvyssämme itsehillintään lienee merkittäviä eroja. Oikeislaitoksen toiminta menee varsin mutkikkaaksi, jos tuomiot pitää aina räätälöidä otsalohkon levonaikaisen aktiivisuuden mukaan! Varsinkin, kun ominaisuus on vain osin synnynnäinen, siihen voi harjoitelulla ja terveillä elämäntavoilla (mm. riittävä uni) vaikuttaa.
Kuka tietää, ehkä jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa meidän aikaamme tarkastellaan barbaarisena vaiheena, jolloin vankilaan tai jopa kuolemaan tuomittiin niitäkin pahantekijöitä, jotka olivat ilmeisen syyttömiä otsalohkonsa heikkoon toimintakykyyn.
Sapolskyn mainio ja eläväinen luento:
Reinen luento. Itse vaikutuin kovasti kohdasta, jossa kerrottiin, miten
jo ruokavalion parantaminen vähensi rikollisuusriskiä.
https://www.youtube.com/watch?v=nnl5WF2ScNM
Vielä yksi linkki. Kiinnostava mutta otokseltaan kovin pieni tutkimus anterior cingulatesta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti