perjantai 17. kesäkuuta 2016

TARKKAAVAISUUDEN ILLUUSIO

Christopher Chabriksen ja Daniel Simonsin kirja ”THE INVISIBLE GORILLA, and other ways our intuition deceives us.” esittelee kuuluisan  gorillakokeen. Kun yleisö on keskittynyt laskemaan keltapaitaisen joukkueen syöttöjä, suurin osa ei huomaa tummaan gorilla-asuun pukeutunutta hahmoa, vaikka se kävelee aivan kuvan keskellä. Kirjoittajien mielestä tärkein löytö ei ole se, että vain noin puolet huomaa gorillan. Olennaisinta on, että ihmisten on vaikea uskoa, etteivät he huomanneet gorillaa. Jotkut jopa epäilivät nauhoja vaihdetun. Chabris ja Simons nimittävät tätä tarkkaavaisuuden illuusioksi. Yliarvioimme toistuvasti tietoisen tarkkaavaisuutemme suorituskyvyn. Ehkä kaikkein hämmästyttävimmin tämä käy ilmi Daniel Memmertin versiossa gorillakokeesta: Hän laittoi tutkittaville silmänliikekamerat päähän. Paljastui, että osa koehenkilöistä saattoi katsoa gorillaa melkein sekunnin, eivätkä he kuitenkaan havainneet sitä tietoisesti.

Jotkut huolestuvat. Olenko tyhmä, kun en huomannut gorillaa? Tai huomaavatko naiset tai lapset gorillan paremmin kuin miehet (kysyjän miehinen ego on ilmeisesti saanut gorillakokeesta kuhmun)? Vastaus on, että gorillakoe ei luultavasti kerro juuri mitään koehenkilöiden kyvyistä. Gorilla jää huomaamatta suurin piirtein yhtä suurella prosentilla huippuyliopistojen huippuälykkäiltä opiskelijoilta kuin meiltä taviksiltakin. Gorillan huomaamiseen vaikuttaa ennen muuta kaksi seikkaa: a) kuinka vaativaa tehtävää koehenkilöt tekevät. Mitä vaativampi tehtävä, sen varmemmin he eivät gorillaa huomaa. b) Tehtäväkohtainen asiantuntijuus: Gorillakokeessa muita paremmin pärjäävät vain koripalloilijat - heille syöttöjen laskeminen on automatisoitunutta, eikä se siksi kuormita heidän työmuistiaan ja tarkkaavaisuuttaan. Käsipalloilijat eivät pärjää meitä muita paremmin - kyse on siis varsin tehtäväkohtaisesta taidosta. 

Toisessa koeasetelmassa tutkijat piirsivät keuhkoista otettuun röntgenkuvaan gorillan. Jälleen suurin osa ihmisistä ei huomannut gorillaa, vaikka se on verraten selvästi nähtävillä heti, kun tietää mistä katsoa. Röntgenkuvia ammattikseen tutkivista radiologeistakin vain harva huomasi sen. Hupaisalla tutkimuksella on vakava puolensa: Chabris ja Simons uskovat, että ihmisiä ihan oikeasti kuolee sairauksiin, kun radiologit eivät tunnista harvinaisia sairauksia tai ongelmia. He keskittyvät löytämään merkkejä tyypillisistä sairauksista, ja ovat siinä hyviä. Samalla he saattavat olla huomaamatta aika selvästikin näkyviä merkkejä harvinaisista sairauksista. Ne ovat yhtä yllättäviä ja vaikeasti hahmotettavia kuin gorillapiirros.

Psykologit uskovat usein ongelman tiedostamisen ratkaisevan ongelmat. Ehkä tässäkin radiologin ammattitaito kohenee, jos hän on selvillä tarkkaavaisuuden illuusiosta ja oikein keskittyy huomaamaan myös harvinaisia sairauksia. Chabris ja Simon eivät usko tähän: Ihmisen työmuistin ja tarkkaavaisuuden resurssi on väistämättä rajallinen. Jos radiologit tiedostavat ongelman ja yrittävät vimmatusti löytää merkkejä harvinaisista sairauksista, heidän kykynsä huomata yleiset sairaudet heikkenee. Tiedostamisen sijasta Chabris ja Simons ehdottavat työnjakoa. Toinen radiologi keskittyy tunnistamaan yleiset vaivat, toisen tehtävänä on erikoistua löytämään kaikkea harvinaista ja yllättävää (kuten kuvaan piilotettu gorilla tai jokin aito, harvinainen sairaus). 

Tarkkaavaisuuden illuusio tappaa ihmisiä myös liikenteessä. Moni puhuu ajaessaan puhelimeen - tutkimukset ovat osoittaneet jopa handsfree -laitteen avulla puhumisen tarkkaavaisuutta häiritseväksi. Kuskin illuusio omasta tarkkaavaisuudestaan kuitenkin säilyy, koska ihminen pystyy yhä ajamaan autoa tai mopoa tms. Ongelmat paljastuvat vain harvinaisissa tilanteissa, joissa tapahtuu jotakin yllättävää ja ihmisen pitäisi reagoida nopeasti.  

Kriittiselle lukijalle herää tässä looginen jatkokysymys - eikö toiselle ihmiselle puhuminen autossa ole yhtä häiritsevää kuin puhelimeenkin puhuminen. Chabriksen ja Simonin mukaan keskustelu toisen autossa olijan kanssa ei tutkimuksissa näytä heikentävän kuskin tarkkaavaisuutta juuri lainkaan. Mistä ihmeestä voisi olla kyse? Selitykseksi on esitetty mm. sitä, että toinen ihminen autossa on kuitenkin samalla lisäsilmäpari, joka voi tarvittaessa auttaa kuskia huomaamaan yllättäviä asioita. Ehkä tärkein selitys on kuitenkin tämä: samassa autossa olija näkee, milloin kuljettajan pitää keskittyä liikenteeseen ja keskeyttää keskustelun. Puhelimessa olija taas saattaa ihmetellä tai jopa paheksua kummallisia taukoja keskustelussa. Tästä syystä puhelussa ei ole samanlaista sosiaalista lupaa pitää hiljaisia taukoja vaativissa tilanteissa kuin mitä auton sisällä käytävissä keskusteluissa on. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti