torstai 2. kesäkuuta 2016

MIELENTERVEYDEN KÄSITE

Jos jalkasi on nyrjähtänyt sijoiltaan, et halua filosofista lääkäriä, joka hoitamisen sijasta pohtii, että jos olisimme tottuneet neljään jalkaan, pitäisimme kaksijalkaisuutta vajavaisuutena.
Toisaalta: Jos mielesi on rikki, et halua terapeuttia, joka ei ollenkaan suostu pohdiskelmaan tilannettasi, eräänlaista ”halki poikki ja pinoon” –tyyppiä.
Kuulen vastalauseita. Joku ajattelee, että olisi aivan suurenmoista, jos joku terapeutti osaisi korjata mielen nopeasti ja turhia kelaamatta kuin lääkäri, joka vetäisee nyrjähtäneen nivelen hetkessä paikalleen
Ei olisi. Väitän, että psykiatri tai psykologi on pahimmillaan jopa vaarallinen, jos hän ei pysty filosofoimaan. Yhden esimerkin tarjoavat neuvostopsykiatrit, jotka hyväksyivät valtiolta saamansa tehtävän ”hoitaa” poliittiset toisinajattelijat kuntoon (Neuvostoliitossa alettiin pitää systeemiä kritisoivia ihmisiä mielenvikaisina). Filosofisemmat terapeutit eivät anna kenen tahansa sanella mielenterveyden määritelmää. He pohtivat asiaa itse, eivätkä suostu korjaamaan sellaista, mikä ei ole rikki.   

Suomalaisestakin psykiatrian historiasta löytyy omat mustat lukunsa. Muutama niistä löytyy Ville Kivimäen kirjasta "Murtuneet mielet". Se esittelee sotilaiden mielen järkkymistä talvi- ja jatkosodissa. Sodan johto oli ymmärrettävästi huolissaan sotilaskurin ja taistelutahdon säilymisestä, ja psykiatrien haluttiin osaltaan auttavan tässä. Niinpä monet sotilaspsykiatrit hyväksyivät kummempia filosofeeraamatta työnsä tavoitteeksi mahdollisimman monen potilaan palauttamisen rintamalle mahdollisimman nopeasti. Tässä tarkoituksessa käytettiin mm. Cardiazolishokkeja. Ne saattoivat oikeastikin parantaa osan masentuneista potilaista. Ennen kaikkea ne olivat kuitenkin niin pelottavia, että monet sairaat ”ihmeparantuivat” mieluummin kuin ottivat vastaan moista "hoitoa". Aine vaikutti nopeasti. Potilas menetti muutamassa minuutissa puhekykynsä, alkoi nähdä harhoja, esimerkiksi punaisia lieskoja. Monet huusivat suoraa huutoa kauhusta ja heidän lihaksena kouristelivat rajusti - pahimmillaan aiheuttaen luunmurtumia ja lihasrepeämiä! Osa psykiatreista ylpeili sillä, että heidän Cardiazoli -hoitonsa pelotteli paatuneimmatkin teeskentelijät takaisin rintamalle. (Sodan jälkeen Cardiazoli sokeista sentään luovuttiin).

Maltilliset psykiatrit toki suosivat inhimillisempiä insuuliini- ja sähköshokkihoitoja (ei ihan pehmeää hoitoa nekään tosin). Kovan linjan psykiatrit puolestaan eivät suhtautuneet potilaisiinsa kovin myötämielisesti. He uskoivat sotilaan henkisen romahtamisen johtuvan epäisänmaallisuudesta tai henkisestä velttoudesta. Niinpä he käyttivät aika ahkeraan potilaiden eniten kammoamaa Cardiazolishokkia. 

Olemme kuulleet paljon sankaritarinoita sotilaista, jotka ovat pelastaneet toverinsa oman henkensä kaupalla. Haluan kuvitella hieman toisenlaisen sankaritarinan. Sankarini on filosofismielinen psykiatri. Hän uskaltaa uhmata omaa ammattikuntaansa ja esimiehiään. Hänellä on lämpimän humaani suhde potilaisiinsa ja hän kuuntelee heitä ennakkoluulottamasti. Hän huomaa, että moni pelkuriksi epäilty on jossakin tilanteissa käyttäytynyt poikkeuksellisen rohkeasti. Hänellä ei ole meidän nykytietojamme, mutta hän tajuaa, ettei kaikkea vielä tiedetä (eikä tiedetä muuten nykyäänkään). Hän pitää mielensä avoimena monille eri selityksille, eikä halveksi potilaitaan, johtuipa näiden kärsimys, mistä hyvänsä. Koska hän ei ole liian täynnä varmoja mielipiteitä, hän kuuntelee potilaitaan aidosti. 


Sankaripsykiatrimme ei suostu mittaamaan hoitonsa tehoa sillä kuinka monta potilaista palaa rintamalle ja kuinka nopeasti. Hän arvioi hoitoaan potilaansa eikä armeijan näkökulmasta. Toki hänenkin potilaistaan monet haluavat palata  rintamalle. He eivät halua ”hullun paperien” tuomaa leimaa, eivätkä myöskään tahdo jättää tovereitaan pulaan. Sankaripsykiatrimme kunnioittaa potilaansa tahtoa, valitseepa hän minkä ratkaisun tahansa. Hän antaa heille aikaa toipua. Unta, kevyttä liikuntaa ja juttelua. Se ei ole yhtä hohdokasta kuin modernin ja huipputehokkaan maineessa olevat shokkihoidot. Useimmat upseerit ja psykiatrikollegat eivät sankariamme arvostakaan. Päinvastoin hän on pilkan ja naureskelun kohde, hyysääjä. Hänestä tehdään useita kanteluja ja lopulta hänet lähetään pois rintamalta, hoitamaan siviilejä. 

Psykiatrimme kestää tämän, sankari kun on. Sodan jälkeen hän tekee kaikkensa, jotta sodassa mieleltään sairastuneet saisivat saman arvostuksen ja avun kuin muutkin sotaveteraanit. Tässä hän alkaa onnistua vasta monta vuosikymmentä sodan jälkeen. 

Eläkkeelle siirtyessään sankaripsykiatrimme naulaa psykiatrisen sairaalaan ilmoitustaululle pari teesiä mielenterveydestä:
1) Luultavasti olemme kaikki vähän vinksahtaneita. Joten ei kannata kauheasti alkaa toista tuomitsemaan. 
2) Riippuu tilanteesta ja yhteiskunnasta, mikä määritellään terveeksi ja mikä sairaaksi. Sota-aikana sairaiksi määriteltiin ihmisiä, joita olisi rauhan oloissa pidetty poikkeuksellisen terveinä. 
3) Joskus oikea potilas on yhteisö. Lapsi voi sairastaa vanhempiensa avioeroa, tai tunnollisin työntekijä työpaikkansa ilmapiiriä. Ei ole ollenkaan sanottua, että mieleltään heikoin sairastuu ensin. 
4) Jos ihminen kärsii, häntä pitää auttaa. Jos muu apu ei riitä, pitää löytyä ammattiapua. Tämä on tärkeämpää kuin diagnostiset nimikkeet. Jos kohta kyllä niistä diagnooseistakin joskus apua on. Varsinkin, jos osaa suhtautua niihin aika väljästi. 
5) Koittakaa pärjäillä. 

1 kommentti:

  1. PS. Täytyy tunnustaa - on olemassa myös aika sietämättömiä filosofeeraajia, jotka keskittyvät löytämään jokaisesta ratkaisusta ongelmat ja käyttävät tätä tekosyynä olla koskaan tekemättä mitään. Varsinkaan päätöksiä. Sellainen on filosofian väärinkäyttöä.

    VastaaPoista