tiistai 26. syyskuuta 2017

TAPAUS OKSITOSIINI

Oksitosiini on julkkis hormonien joukossa. Sitä nimitetään joskus ”rakkaus-hormoniksi”, koska sitä erittyy hellyyden ja rakkauden tunteen hetkellä verenkiertoomme. Se myös tuottaa lisäpotkua äidilliseen hoivaviettiin. ”Rakkaus” –hormoni on tietysti herättänyt paljon kiinnostusta tieteen ulkopuolellakin – mm. tuo kuvan esittämä koru, joka on tehty oksitosiinihormonin kemiallisen kaavan mukaan.

Oksitosiinia on kuitenkin aika vaikea tutkia ihmisellä. Sen jäämiä voidaan toki mitata verenkierrosta, mikä kuitenkin altistaa monenlaisille häiriötekijöille. Aika suosituksi onkin tullut tapa tehdä tutkimus toisin päin – ruiskuttaa ihmisen nenään oksitosiiniruisketta (kontrolliryhmälle pelkkää placeboa esim. vettä). Tämän jälkeen havainnoidaan eroja käytöksessä. Monenmoista myönteistä on havaittu. Oksitosiini on erikokoisissa ja –tasoisissa tutkimuksissa lisännyt:
- äidillistä hoivaa (ja mm. sitä kuinka söpöiltä vauvat naisten mielestä näyttävät)
- sensitiivisyyttä vanhempana
- koehenkilöiden luottavaisuutta
- auttamishalua (esim. sitä kuinka paljon antaa rahaa hyväntekeväisyyteen).
- Asperger –diagnosoitujen sosiaaliset oireet ovat toisinaan lieventyneet oksitosiiniruiskeen ansiosta.
- Lystikkämmässä tutkimuksessa havaittiin, että oksitosiinin ansiosta ihminen ja koira tuijottelivat toisiaan kauemmin.

Suosikkini on tutkimus, jossa tutkittiin heteroseksuaalisten mieskoehenkilöiden käytöstä erittäin viehättävän tutkimusavustajan seurassa. Sinkkujen käytökseen oksitosiinisuihkeella ei ollut vaikutusta, mutta seurusteleviin miehiin hormonilla oli selvä vaikutus – he pysyttelivät 10-15 centtimetriä kauempana kauniista avustajasta. (Kontrollitilanteessa avustaja oli mies, eikä oksitosiinilla ollut mitään vaikutusta tutkittavien pitämään etäisyyteen.) Oksitosiini sai siis parisuhteessa olevat miehet välttelemään kiusauksia (Sapolsky 2017, 111).

Mutta ennen kuin innostumme liikaa ja alamme asentaa oksitosiiniparfyymia koulun ilmastointikanavaan, muutama varoituksen sana:
- Data on kohinaista. Oksitosiinin myönteiset vaikutukset eivät tule esiin kaikissa tutkimuksissa.
- Hormoneille on tyypillistä vahvistaa jo olemassaolevia taipumuksia (”eivät laita radiota päälle, vaan pikemmin säätävät volymia”). Psykopaattia tuskin voisi hoitaa oksitosiinilla.
- Oksitosiinilla näyttäisi olevan pimeä puolensa – se vaikuttaa lisäävän aggressiota ulkoryhmää kohtaan, ja samalla lisäävän kritiikitöntä suhtautumista sisäryhmää kohtaan. Tämä on sinänsä loogista, jos oksitosiinin rooli on vahvistaa vanhemmuutta. Oksitosiinin johtaminen huoneilmaan olisi kuitenkin tyhmä temppu (jos se edes toimisi, pitoisuuksien täytyisi olla aika rajuja, jotta mitään vaikutusta kannattaisi edes odottaa) – yhteiskuntamme tuskin tarvitsee enää yhtään enempää "kuplia" ja ryhmien välistä vastakkainasettelua.

Niin että saa jäädä tuo korukin ostamatta. Muumikoru on parempi lahja. 

"Rakkaustohtori" Palu Zakin luento:
ja kriittinen puheenvuoro:



maanantai 25. syyskuuta 2017

MIKSI MIKÄÄN EI KOSKAAN RIITÄ?

Robert Sapolsky (Behave 2017, 67-68) antaa kiinnostavan selityksen sille, miksi mikään ei koskaan riitä. Aloitetaan apinoista:
Kun apina painaa vipua 10 kertaa, se saa rusinan. Apinan aivojen nucleus accumbensissa erittyy dopamiinia sanotaan vaikkapa 10 yksikköä. Apina jatkaa vivun painelua ja yllättäen se saakin kaksi rusinaa. Nucleus accumbensissa erittyy noin 20 yksikköä dopamiinia. Kaksinkertainen palkkio, kaksinkertainen dopamiinin eritys, ehkä myös kaksinkertainen mielihyvä. Mutta asia alkaa mutkistua: Kun apinaa jatkuvasti palkitaan kahdella rusinalla, dopamiinitasot palaavat alun 10 yksikköön.

Ovelassa jatkotutkimuksessa apinat on koulutettu odottamaan joko kahta tai 20 palkintoa ponnisteluistaan. Jälleen tutkijat yllättävät apinat iloisesti - ne saavat joko 4 tai 40 palkintoa. Mitä tekee nucleus accumbens? Se on pullollaan dopamiinia, ja mikä tärkeintä – se reagoi molempiin yllätyksiin yhtä voimakkaasti. Ilmeisesti nucleus accumbens ei osaa laskea. Se vain vertaa saatua palkkiota odotettuun palkkioon. Nucleus accumbensin dopamiinikylvyt voivat siis syntyä yhtä hyvin pienestä kuin suuresta palkkiosta – kunhan ne ovat suurempia kuin odotettiin.

Oletetaan, etta sama pätee ihmiseen ja tehdään Sapolskyn innoittama ajatusleikki. Kuvitellaan, että Porin kaupunki haluaisi palkita juuri minua, ja palkkani nostettaisiin ministeriluokkaan tai yli. Saisin 10 000 euroa kuussa. Jupii!!!, huutaisi nucleus accumbensini dopamiinispäissään. Kevääseen mennessä olisin kuitenkin jo tottunut tuohon järjettömän isoon palkkaan, enkä osaisi siitä suuremmin riemuita. Seuraavana vuonna Porin kaupunki laskisi palkkani 9 500 euroon – yhä järjettömän hyvä palkka, mutta nucleus accumbensini ei osaa laskea tai suhteuttaa. Sen tehtävänä tuottaa vertailuja aiempaan. Aivokuoreni pystyisi ymmärtää realiteetteja – tietäisin saavani järjettömän hyvää palkkaa ja yrittäisin tuntea jotakin kiitollisuuden tapaista. Mutta ilman nucleus accumbensin dopamiinikylpyjä, tunteessani ei olisi voimaa eikä riehakuutta. Saattaisin jopa tuntea kummaa alakuloa ja eksyä miettimään, mistä minua rangaistaan, kun palkkani on enää 9 500 euroa.

Sapolsky viittaa lukuisiin tutkimuksiin, jossa nucleus accumbens ei ole aktiivisimmillaaan silloin, kun koemme mielihyvää, vaan silloin kun odotamme sitä. Ahaa – se ei siis olekaan ensisijassa mielihyvän vaan motivaation palveluksessa.  Jos jokin palkkio tulee varmasti, sen eteen ei tarvitse ponnistella. Mutta jos jollakin elämänalueella on tarjolla odottamattoman suuria palkkioita, tarmo kannattaa sijoittaa sinne. ”Kyllä” aktivoi nucleus accumbensin dopamiinihermosoluja, ”ehkä” saa ne hurmokseen.


Entäpä ihmiset? Ihmisaivoista ei ole tapana mittailla tarkkoja dopamiinimääriä, mutta nucleus accumbensin aktiviisuuden määrää voidaan tutkia aivokuvauslaitteilla. Sapolsky (2017, 163) kertoo tutkimuksesta, jossa vertailtiin erikokoisten rahapalkkioiden vaikutusta lapsiin, nuoriin ja aikuisiin. Keskisuurien palkkioiden osalla eri-ikäiset olivat samanlaisia keskenään. Nuoret erottuivat kuitenkin pienten ja suurten palkkioiden kohdalla muista. Suuri palkkio sai aikaiseksi jättimäisen reaktion. Pieni palkkio puolestaan näytti pikemminkin sammuttavan nucleus accumbensin kuin aktivoivan sitä. Yksi pääsky ei tee kesää, eikä yksittäinen tutkimus kerro koko totuutta. Varovaisesti voidaan kuitenkin spekuloida, että apinolla havaittu nucleus accumbensin toimintaperiaate toimisi ainakin murrosiäkäisillä ihmisillä. Jos nucleus accumbens alkaa palkita suurten palkkioiden tavoittelusta ja rangaista pieniin palkkioihin tyytymisestä, se voisi – osittain – selittää nuoruusikään usein liittyvää elämyshakuisuutta ja riskinottoa. Varsinkin kun samassa iässä itsehillintään ja riskien hallintaan erikoistunut otsalohko on vasta kehittymässä. Sapolskyn sanoin:  nuoruusikä on aikaa, jolloin on tavallista todennäköisempää tappaa joku, sortua huumeisiin, kaataa diktaattori, lähteä kotoa ikiajoiksi, keksiä uusi taidemuoto, mennä naimisiin toiseen heimoon kuuluvan kanssa, tulla uskoon, mullistaa fysiikka tai mukiloida mummo. 

maanantai 4. syyskuuta 2017

SELVIYTYSMISENNUSTE JA MOTIVAATIO


- Meidän ryhmä on valmis.
- Olittepa nopeita. No, sanokaa joku esimerkki, mistä huono opiskelumotivaatio voi johtua.
- No siitä, että ei vaan kiinnosta.

Voihan sitä noinkin ajatella, mutta ei tuolla analyysillä vaikutusta tee. Emme tekisi paljon mitään, jos tekisimme vain sellaisia asioita, joihin meillä on heti valmiiksi palava kiinnostus.

Arjessa motivaatio-ongelmia kuitenkin selitetään kuitenkin juuri tähän tapaan:
En ole kiinnostunut matikasta/ruotsista/psykologiasta tms. --> en ole motivoitunut --> en tee mitään.

Kognitiiviseen psykologiaan perehtynyt voi tuottaa vaihtoehtoisen selityksen:
En tee --> en osaa  --> en ole motivoitunut --> selitän itselleni, että koko oppiaine on huono ja tyhmä.

Millä perusteella tuo kognitiivisten psykologien selitys olisi parempi?
Sitä voidaan tutkia jopa kokeellisesti. Jos saada ihmiset uskomaan, että heidän on mahdollista osata ja oppia, useimpien motivaatio kohenee. Kognitiivisen psykologian kielellä – jos yksilön selviytymisennuste on hyvä, hän motivoitunut. Eli jos uskoo osaavansa on innokas.

Selviytymisennusteeseen voi vaikuttaa monella tapaa. Esim:
1) Läksyjen tekeminen lisää yleensä motivaatiota, tekemättä jättäminen vähentää. Jos en tee läksyjä, olen koko ajan pihalla, koen olevani huono ja menetän motivaationi. Jos teen läksyjä, saan onnistumisen kokemuksia ja motivaatio paranee. Säännöstä on toki poikkeuksia. Jos tekee läksyjä jättimäisen paljon, väsymys voi viedä motivaation. Jos tekee läksyjä huonolla opiskelutekniikalla, onnistumisen kokemukset jäävät saamatta.
2)Luomalla välitavoitteita. Onnistumisen kokemukset nostavat selviytymisennustetta ja lisäävät motivaatiota. Jos kuitenkin olen asettanut tavoitteet kovin korkealle, joudun odottamaan onnistumisen kokemuksia liian kauan. Välitavoitteiden saavuttaminen auttaa jaksamaan ja antaa kaivattuja onnistumisen kokemuksia.
3)Muuttamalla attribuutiotyyliä. Jos uskon menestyksen johtuvan ensisijassa asioista, joihin ei voi vaikuttaa, menetän motivaationi vastoinkäymisten ja epäonnistumisten hetkellä. Jos suosin syyselityksiä, joihin voi vaikuttaa, sisuunnun vastoinkäymisistä.
4)Miettimällä arvojani ja haaveilemalla. Esimerkiksi unelma ammatista tai halu auttaa muita, voivat motivoida opiskelemaan asioita, jotka itsessään tuntuvat tylsiltä. Tämä ei suoraan vaikuta selviytymisennusteeseen, mutta se auttaa ponnistelemaan ja ponnistelu tuo onnistumisen kokemuksia.

tiistai 27. kesäkuuta 2017

VÄHEMMÄN EMPATIAA – PAREMPI MAAILMA?

Miksi kukaan kirjoittaisi kirjan empatiaa vastaan? ihmettelin ja ostin Paul Bloomin  Against Empathy (2016) teoksen. Onko kirjoittaja natsi tai superkyynikko? Ei. Paul Bloom on varsin tunnettu psykologian professori Yalen yliopistosta, eikä hän vastusta myötätuntoa tai moraalisesti jaloja asioita. Hän vain ei usko, että empatia tekisi meistä parempia ihmisiä.  Kun useimmat ihmiset ajattelevat empatiaa, heidän mielessään pyörii asioita kuten auttaminen ja ystävällisyys. Kun Bloom ajattelee empatiaa, hänen mielessään pyörii sota. Mistä ihmeestä on kyse?

Empatia kuuluu psykologian ”hubbabubba” termeihin, joiden merkitys venyy ja paukkuu joka suuntaan. Arkikielenkäytössä empaattinen ihminen tarkoittanee lähinnä hyvää tyyppiä, ystävällistä, lämmintä persoonaa. Bloom määrittelee empatian paljon tarkemmin: a) kognitiivinen empatia tai mielen teoria, eli kyky älyllisesti ymmärtää, miltä toisesta tuntuu ja miten hänen ajatuksensa ovat erilaisia kuin omani. b) emotionaalinen empatia tai varsinainen empatia, jossa ihminen tuntee samoja tunteita kuin toinen ihminen, ”asettuu elämyksen tasolla tämän kenkiin”.

Valtavirtapsykologiakin on tunnistanut, että kognitiivinen empatia on moraalisesti neutraali asia. Kyky "lukea" toisen tunteita ja ajatuksia on tehokas apu niin auttamiseen kuin vahingoittamiseen. Useimmat tuntevat jonkun, jolla on pirullinen taito osua kommenteillaan juuri sinne, missä eniten sattuu – heillä on paljon kognitiivista empatiaa, mutta he eivät ole moraalisesti kovin hyviä ihmisiä.

Bloomin mukaan emotionaalinen empatia on vielä ongelmallisempaa. Yleisen käsityksen mukaan empatia kuitenkin on hyvyyden ja jopa koko moraalinen lähde – kun näen jonkun kärsivän, tunnen (automaattisesti ja ponnistelematta) tuota samaa tuskaa ja haluan siksi auttaa. Batsonin kokeelliset tutkimukset ovat kerta toisen jälkeen osoittaneet, että empaattiset ovat muita auttavaisempia. Mitä pahaa voisi siis olla empatiassa?

Empatia on hyvin kapeaa. Voit olla tyytyväinen itseesi, jos pystyt tuntemaan syvää empatiaa yhtä aikaa kahta ihmistä kohtaan. Jos pystyt empatisoimaan yhtä aikaa niin juutalaista sotilasta kuin palestiinalaista Hamas-aktivistia, ansaitset jo jonkinlaisen mustan vyön empatiassa. Empatiaa on helppo tuntea läheisiä ja samaistuttavia ihmisiä kohtaan, mutta on valtavan vaikea empatisoida vaikkapa humalaisia känniääliöitä tai miljoonia tuntemattomia ihmisiä. Adam Smith ajatusleikki vuodelta 1790 on paljastava: kuvittele, että jokin hirveä tapahtuma surmaisi kaikki kiinalaiset. Miten reagoisimme? Olisimme järkyttyneitä, surullisia ja myötätuntoisia, mutta luultavasti jatkaisimme elämäämme menettämättä yöuniamme. Kuvittele vertailukohdaksi, että oma lapsesi tai seurustelukumppanisi tms. menettäisi jalkansa. Kumpi herättäisi voimakkaamman reaktion ja pitäisi sinua varmemmin hereillä öiseen aikaan? Empatia on puolueellista. 

Empatia toimii kuitenkin loistavasti Batsonin kokeellisissa asetelmissa, jossa yleensä kyse on siitä, että auttaako tavanomaista ihmistä vai ei. Empatia muuttuu paljon huonommaksi moraaliseksi kompanssiksi arjessa, kun tilanteet ovat monimutkaisia – yhden auttaminen voi vaatia mielipahan tuottamista toiselle. Voimme ajatella, että vaikkapa israelilaisten ja palestiinalaisten konflikti ratkeaisi jos israelilaiset olisivat empaattisempia palestiinalaisia kohtaan ja palestiinalaiset israelilaisia kohtaan – empatia ei kuitenkaan toimi niin. Israelilaisen on helpointa olla empaattinen omiensa tuskaa kohtaan, palestiinalaisen omiaan kohtaan. Empaattinen samaistuminen tuttujen ihmisten tuskaan vain lisää vihaa ulkoryhmää kohtaan… Kun Bloom ajattelee empatiaa, hän ajattelee sotia.

Empatia ei läheskään aina motivoi auttamaan: Bloom havainnollistaa tätä tarinalla natsisaksasta: perheenäiti kirjoitti viranomaisille vihaisen kirjeen, koska hän asui paikassa, jossa joutui näkemään usein, miten juutalaisia teloitettiin ja kidutettiin. Tämä aiheutti empaattiselle naiselle tuskaa ja siksi hän vaati, että juutalaiset surmattaisiin jossakin muualla. Hieman samalla logiikalla empatia saattaa johtaa siihen, että ihmiset haluavat karkottaa romaanikerjäläiset – vaikka auttaisin kerjäläistä, hänen ongelmansa eivät poistu, hän kärsii yhä ja jos olen empaattinen, tunnen yhä tuskaa. Helpointa on katsoa muualle. Empatian uhriksi voi johtua myös masentunut – ystävät eivät oikein jaksaisi olla hänen seurassaan, sillä empatian takia hänen masennuksensa tarttuu ystäviinkin. Superempaattinen ihminen voi sairastua myötätuntouupumukseen, varsinkin jos on auttaja ammatikseen.

Empatia ei ole paras moraalikompassi läheisissäkään ihmissuhteissa. Empaattinen vanhempi tuntee tuskaa, kun hän joutuu kieltämään lapseltaan herkkuja, pakottamaan tämän lääkäriin tai nukkumaan… vanhempi joutuu säännöllisesti tuottamaan lapselle pahaa mieltä lapsen omaksi parhaaksi. Onneksi järki voittaa empatian. 

Välittäminen, toisen ihmisen kunnioittaminen, auttaminen jne. eivät vaadi empatiaa – voin auttaa ukkosta pelkäävää lasta vaikka en olisi itse lainkaan peloissani, lääkäri voi kuunnella kunnioittaen ja myötätuntoisesti potilastaan, vaikka ei tuntisi samaa kuolemankauhua kuin potilaansa.

Mutta eikö meille ole opetettu, että epäempaattiset ihmiset ovat psykopaatteja, tai sosiopaatteja tai narsisteja? Bloom toteaa, että esim. psykopaattien oirelistoissa tunne-elämä osio ei ennusta kovin hyvin pahoja tekoja. Sen sijaan ”checlistojen” väkivaltahistoriaa ja itsekuria käsittelevät kysymykset ennustavat pahoja tekoja aika hyvin. Lisäksi on kiistanalaista kärsivätkö psykopaatit spesifisti empatian puutteesta vaiko yleisesti tunne-elämän heikkoudesta. Varsin tärkeää on huomata, että empatian ongelmat liitetään myös asperger –syndroomaan – eivätkä aspergerpotilaat ole samalla tavalla pahoja ja vaarallisia kuin psykopaatit.


Bloom myöntää, että empatia voi motivoida ihmistä hyvän tekemiseen. Mutta niin voi vihakin. Jos olen raivoissani vääryksistä, motivoidun vastustamaan niitä. Ei olisi kuitenkaan järkevää kasvattaa lapsistaan mahdollisimman vihaisia. Sama pätee Bloomin mukaan empatiaan. Se on kyllä hyödyllinen ominaisuus, mutta jos haluaa tehdä maailmasta moraalisesti paremman, kannattaa satsata mieluummin älyn ja itsekurin kehittämiseen. 

Sekä objektiivisen kiihkottomiin analyyseihin siitä, mikä on oikein ja reilua. 

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Korruption psykologiaa

Muisto: Kouluttaja kehuu, miten afrikkalainen kulttuuri on upean yhteisöllistä. Me länsimaalaiset saamme häneltä tuomion - olemme aivan liian individualistisia. Tauon aikana koetan vakuuttaa kollegoille, etteivät kaikki yhteiskuntatieteilijät ole tuollaisia koohottajia, vakavasti otettavaakin tutkimusta tehdään.

Ei sillä, etteikö afrikkalaisissa kulttuureissa  olisi paljon ihailtavaa. Eikä sillä, etteikö meidän elämäntapamme olisi turhankin yksilökeskeistä. Mutta Afrikassa on paljon ongelmia, ja yhteisökeskeinen kulttuuri on yksi niistä.

David van Reybrouck kuvaa kirjassaan Kongo, historia, s. 564, miten yhteisöllinen ajattelutapa estää ahkeroimisen ja liiketoiminnan: vaikkapa pitkäjänteinen sijoittaminen ei onnistu, kun perhe omii heti pienetkin voitot, mitkä tulevat. Yhteisöllisyys ja solidaarisuus saa kriisiaikoina vaikuttavia muotoja, mutta kun pitäisi jälleenrakentaa ja menestyä, siitä tulee ongelma – jos kieltäydyt jakamasta tienaamiasi varoja, löytyy helposti setiä ja enoja, jotka alkavat syyttää sinua noituudesta (tämä on ilmeisesti Kongossa ihan oikeasti aika yleistä).

Yhteisöllisyys saattaa osaltaan selittää myös korruptiota: ”Kun lännessä korruptiota pidetään vastuuttomana käytöksenä, Kongossa sitä usein pidetään vastuullisena käytöksenä: joka jättää hyödyntämättä kultaisen tilaisuuden ruokkia perhettään, hän se vasta toimiikin vastuuttomasti.” Reybrouck s. 483.

Termi ”kollektiivinen kulttuuri” onkin enemmän kuvaileva kuin selittävä termi. Pitää kiinnostua yksityiskohdista ja kysyä jatkokysymyksiä – miksi kongolainen versio yhteisöllisyydestä edellyttää varojen jakamista, mutta kiinalainen ei (ainakaan samassa määrin)? Entä mitkä tekijät ylipäätään luovat yhteisöllisen tai yksilökeskeisen kulttuurin?

Aloin Kongo-kirjaa lukiessa innostua Hobbesin & co. käsitteestä yhteiskuntasopimus. Ajatuksena on, että valta on sopimus, ei Jumalan asettama sääntö tai sotilaallinen tosiasia. Enemmistö ihmisistä suostuu siihen, että valtio saa verottaa, määräillä, vangita jne. koska muuten vallitsisi kaikkien sota kaikkia vastaan. On vahvojenkin etu välttyä jatkuvalta taistelulta, siksi alistumme valtion vallittaviksi. Meillä Suomessa tilanne on niin vakaa, ettei valtion valta tunnu enää sopimukselta ollenkaan, pikemminkin luonnonlain kaltaiselta tosiasialta. Kongon historiassa yhteiskuntasopimus horjuu koko ajan. Siksi on helpompaa nähdä, että kyse on juuri sopimuksesta. Sopimusnäkökulmasta voi tarkastella myös korruptiota.

Korruptio on Kongossa niin yleistä ja laajaa, että maata on usein sanottu kleptokratiaksi, varkaiden vallaksi. Kongolaisen vitsin mukaan Reagan, Mitterand ja Mobutu lensivät samalla lentokoneella. Reagan laittoi kätensä ulos lentokoneen ikkunasta ja sanoi: ”Lennämme Amerikan yllä, koskin juuri vapauden patsasta.” Hetken päästä Mitterand laittoi kätensä lentokoneen ikkunasta ja sanoi: ”Nyt lennämme Ranskan yllä, koskin juuri Eiffel tornia. Jonkun ajan kuluttua Mobutu laittoi kätensä ikkunasta ja sanoi: ”Nyt lennämme Kongon yllä?” ”Miten voi tietää, ihmettelivät muut presidentit, eihän teillä ole korkeita rakennuksia?” ”Ei niin, myönsi Mobutu, mutta joku varasti juuri rannekelloni. ”

Mutta miksi korruptio olisi sopimusasia? Eikö voisi sanoa, että kongolaiseen kulttuuriin nyt vain kuuluu korruptio? Ei voisi, koska se ei selittäisi mitään. Se ei kertoisi, miksi kongolainen kulttuuri tuottaa korruptiota. Lisäksi se loisi – vähintäänkin rivien välissä – pessimistisen kuvan korruptiosta jotenkin väistämättömänä osana kongolaisuutta.

Miten siis selittää korruptio yhteiskuntasopimuksen käsitteellä?
Niin Mobutu kuin hänen seuraajansa pääsivät valtaan lahjomalla ja suosimalla strategisesti oikeita ihmisiä. Pitämällä heidät tyytyväisenä, pysyy vallassa. Koska kysymys on mafiahenkisistä sopimuksista, vaarana on koko ajan suistuminen kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Juuri niin Kongossa on toistuvasti käynytkin. Kun valta lopulta sodan tms. kautta vaihtuu, on suuri joukko ihmisiä, jotka odottavat, että nyt on heidän vuoronsa päästä kiinni etuihin ja turvata sukunsa asema. Koska mikä tahansa hallinto pysyy vallassa vain lahjomalla itsellee tärkeitä tukioita, valtion varat vuotavat korruptioon. Valtiolla ei ole varaa maksaa kunnon palkkaa esim. sotilaille tai opettajille. Niinpä lentokoneita putoilee, kun liian moni lentäjä on myynyt lentopetrolia saadakseen palkanlisää, kouluarvosanoihin ei voi luottaa, kun opettajat ottavat palkkansa lahjuksina jne. Kleptokratiassa ei vallitse koko aikaa kaikkien sota kaikkia vastaan – rauhan aikoina yhteiskuntaa pyörittää valtava epävirallisten sopimussuhteiden verkosto.

EU:n ja USA:n kustantamat vapaat vaalit eivät mitenkään voineet riittää tuon kumoamiseen. Täytyy tehdä enemmän. Täytyy luoda tilanne, jossa poliisit, sotilaat, lääkärit, opettajat jne. elävät palkallaan sen verran hyvin, että pelkäävät virkansa menettämistä. Pitää luoda tilanne, jossa kiinnijääminen korruptiosta on suhteellisen todennäköistä. Pitää luoda myös tilanne, jossa vauraus leviää niin laajalle, ettei sukujen menestys ole kiinni yhden tai kahden ihmisen menestymisestä.

Prosessi lienee työläs ja hidas ja jos se onnistuu ja valtiosta tulee vahva toimija. Tällöin luultavasti myös yhteisöllisyys kärsii: kun voi tukeutua yhteiskuntaan, ei tarvitse tukeutua yhtä paljoa sukuunsa. Luulen, että aika moni kongolainen olisi tähän vaihtokauppaan valmis.

Sopimukset – epävirallisetkin – ovat muokattavissa. Ehkäpä joku keksii senkin, miten luoda sopimusolosuhteet, joissa valtion tarjoama vahva turva ja arjen ihmissuhteiden tarjoama inhimillinen lämpö voivat yhdistyä. Siihen on vielä matkaa, niin meillä kuin muillakin.

tiistai 9. toukokuuta 2017

LUONNONTIETEIDEN SIETÄMÄTÖN SEKSIKKYYS

PSOP ry:n koulutuspäivillä 8.4. professori Katri Räikkönen-Talvitie piti upean ja mieliinpainuvan luennon aiheesta "Jaetaanko elämän valttikortit jo sikiövaiheessa."

En liene ainoa, jonka mieleen jäi erityisesti lakritsi. Jutun perusidea meni suurin piirtein näin: kun ihminen stressaa, hänen verenkierrossaan on paljon kortisolia. Kortisolilla on monia tehtäviä, osa hyviäkin - esimerkiksi kovin ennenaikaisesti syntyvän sikiön verenkiertoon voidaan lisätä kortisolia, jotta keuhkojen kehitys nopeutuisi. Jos kortisolin määrä on pitkään kovin suuri, se on haitaksi sikiölle. Onneksi kuitenkin istukka toimii eräänlaisina "kolmansina aivoina" tai sikiön suojelijana: Istukassa vaikuttaa entsyymejä, jotka muuttavat kortisolia vähemmän haitalliseksi kortisoniksi. Näin istukan entsyymit pystyvät suojelemaan kehittyvää sikiötä ja sen aivoja liiallisilta kortisolikylvyiltä.  Katri Räikköinen-Talvitie on tutkimusryhmineen kuitenkin saanut selville, että lakritsi ja salmiakki heikentävät tuota entsyymiä. Siksi paljon lakritsia ja salmiakkia syövä äiti voi altistaa lapsensa tarpeettoman suurelle määrälle kortisolia.

Jos lukisin tuon jostakin naistenlehdestä tai vauva.fi sivustolta, pitäisin sitä täytenä hömppänä. Mutta kun saman sanoo akatemiaprofessori, niin pakkohan se on ottaa vakavasti. Virallisia suosituksiakin on muutettu ja raskaana olevia äitejä osataan varoittaa syömästä suuria määriä lakritsia tai salmiakkia. Hyvä niin, uskon, että varoitus on viisas.

Tosin selvimmät ja suorimmat näytöt tulivat eläinkokeista. Ihmisten kohdalla tutkijat käyttivät mm. normaalia pienempää syntymäpainoa tai ennenaikaista syntymistä likiarvoisena merkkinä jostakin hormonihäiriöstä. Näinkin pyöreillä mittareilla saatiin aika selviä tilastollisia yhteyksiä sikiöaikaisten hormonihäiriöiden monenmoisten psyykkisten ongelmien välille - yhteys löytyi mm. aikuisiän masennukseen, alentuneeseen älykkyyteen, keskittymis-vaikeuksiin. Lakritsiin ja salmiakkiin keskittyneessä ihmistutkimuksessa havaittiin, että paljon lakritsia tai salmiakkia syöneillä äideillä raskauden kesto oli tavanomaista hieman lyhyempi ja lapsilla keskimäärin jonkin verran heikommat älykkyystestitulokset ja enemmän keskittymisongelmia. Tuloksista ei voi silti varmuudella tietää, johtuvatko ne salmiakista ja lakritsasta vai jostakin taustamuuttujasta.

On aika päätäräjäyttävää ajatella, että jokin levoton ja oireileva lukiolainen kärsii pohjimmiltaan siitä, että hänen äitinsä söi raskausaikana liikaa lakritsia. Eihän noin isot syvälliset jutut voi mitenkään johtua jostakin niin viattomasta, mitättömästä ja arkisesta kuin lakritsi. Paitsi, että totta kai voi... hyttysenpisto voi aiheuttaa pienipäisyyttä, aivastukset levittävät flunssaa...

Ennakkoluuloni alkavat sulaa ja luennon edetessä suorastaan innostun aiheesta. Kotona Porissa kerroin lakritsin vaaroista opettajanhuoneessa ja tunsin itseni kovin viisaaksi. Sanon tämän hiukan itseironisesti, mutta kyllä se on ihan oikeasti totta. En tiedä, miten teillä muilla on, mutta minä tunnen oloni aina jotenkin tärkeäksi ja fiksuksi, kun selitän jotakin monimutkaista biologista prosessia.

Olin  tohkeissani. "Syntinen salmiakki" tuntui järjettömän hyvältä jutulta kertoa. Halusin toisaalta aidosti myös ymmärtää hieman enemmän. Kysyin kemian opettajalta, että mikä hänen korvaansa on kortisolin ja kortisonin ero. Vastaus tuli heti: Kortisoli on kemiallisesti alkoholi ja kortisoni on kemiallisesti ketoni. Innostuin tavattomasti... eli olisiko kortisoli siis etanolin kaltainen aine. Kemisti toppuutteli - hänelle tuossa oli kyse lähinnä siitä, millaisilla sidoksilla nuo aineet sitovat happea ja millaisia sidoksia ne voivat tehdä. Varsin nopeasti juttu siirtyy sähköisiin varauksiin, elektroneihin ja huomaan lopulta tipahtaneeni kärryiltä. Enää en tuntenut itseäni kovin viisaaksi ja kemistikin oli huomattavan varovainen soveltamaan tietoaan orgaaniseen kemiaan. "Se on ihan oma maailmansa ja noista sun entsyymeistä en tiedä mitään".

Innostustani laimensi myös, kun juttelin kahden perheenäidin kanssa. Molemmat väittivät syöneensä lakritsia tai salmiakkia (en muista kumpaa) aika paljonkin raskausaikana. Lapset eivät olleet syntyneet etuajassa tai alipainoisina, eikä heidän koulumenestyksessään ole mitään erityistä moitittavaa. Kukaan ei tietenkään ollut väittänytkään, että lakritsi olisi suoranainen hermomyrkky ja tuottaisi aina ja kaikilla pahaa jälkeä. Salmiakin ja lakritsin vaaroista varoittelvat jututkin korostivat, ettei mihinkään paniikkiin ole syytä.  Aloin pohtia, että miten lakritsi voi joskus olla haitaksi ja joskus ei.

Oli selvästi aika kääntää sisäistä luonnontieteilijää ja insinööriä hieman pienemmälle. Asiassa oli kyse myös psykologiasta. Jos odottava äiti on aika rento tyyppi tai muuten vain tyytyväinen elämäänsä, hänen verenkierrossaan ei ole suuria määriä kortisolia. Siksi ei ole kovin vaarallista, vaikka tällaisen äidin istukassa entsyymit hoipertelevat lakritsahumalassa. Karkin syönti on muutoinkin verraten ajoittaista, ja ihminen - sikiökin - kestänee satunnaisia kortisolipiikkejä ihan hyvin.

Itse asiassa professori Katri Räikkönen-Talvitie itse ei tuota lakritsijuttua nostanut mitenkään erityisen tärkeäksi. Kun häneltä kysyttiin älyllisiä tuliaisia kätilöiden koulutukseen, hän mainitsi aivan toisenlaisen asian. Äitien psyykkisen hyvinvoinnin. Monet äidit eivät uskalla puhua masennuksesta tai ahdistuksesta, koska kokevat sen noloksi. Olenko huono äiti, jos en olekaan väsynyt mutta onnellinen. Hurjimmillaan odottava äiti voi pelätä, että lapset otetaan huostaan, jos hän tulee paljastaneeksi, että masentaa. Tuohan on aivan kamalaa, huomaan ajattelevani. Kuinka yksinäiseksi tuollaisessa tilanteessa täytyykään itsensä tuntea. Tämä on selvästi ison kokoluokan juttu. Paljon lakritsivaroitusta suurempi ja tärkeämpi. Mutta koska se on vakava ja tärkeä, en voi kertoa sitä jänskänä juttuna kuten tarinaa "istukasta kolmansina aivoina".

Luonnontieteellisiä ajatuskulkuja selittäessään voi tuntea itsensä fiksuksi, osaavaksi, jopa hauskaksi. Näin silloinkin, kun selittää kaiken väärin - luonnontieteellinen tieto on niin erikoistunutta, että tavallinen yleisö ei kovin herkästi huomaa kertojan virheitä. Vakavaa psykologista ajatuskulkua selittäessään taas tuntee itsensä helposti tosikoksi tai vähintään raskassoutuiseksi ihmiseksi. Kuvittelen kuuntelijan ajattelevan: Totta kai odottavien äitien murheita pitää kuunnella ja heitä auttaa, mutta miksi kerrot tuon minulle. Minä haluaisin vain juoda kahvini rauhassa, keskittyä johonkin rentouttavaan. Älä kaada maailman ongelmia minun niskaani.

Houston... meillä on ongelma. Miten puhua raskaista, empatiaa vaativista asioista niin, että joku ihan kuunteleekin?


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

OODI HARMAILLE MIEHILLE

Olin psykologiliiton juhlaseminaarissa ja kuuntelin professori Isto Ruoppilaa. Hän on nyt jo eläkkeellä ja ehtinyt seurata psykologian taivalta Suomessa kauan. Täytyy myöntää, etten aikanaan osannut arvostaa Istoa. Hänen luennoillaan ei ollut vauhtia eikä vaarallisia tilanteita, eikä hän tainnut opettaa mitään, mikä olisi lisännyt itseymmärrystäni. Ihailuni suuntautui kliinisen psykologian edustajiin - heidän luentonsa olivat täynnä asioita, joiden avulla pohtia itseään ja muita uusilla kiinnostavilla asioilla.

Nytkään Iston luento ei avannut minulle itse- tai ihmisymmärrystä, mutta voi pojat, missä kaikessa hän on ehtinyt olla mukana: luomassa tutkimuspohjaa isien osallistumiselle synnytykseen, kehittämässä kehitysvammaisten diagnostiikkaa, projektissa, jossa lasten liikuntaharrastusta varsin onnistuneesti lisättiin Hyvinkäällä, gerontologisen tutkimuksen aloittaminen Suomessa, peruskoulun puolustaminen... Ruoppilan hankkeita yhdistää vahva yhteiskunnallisuus. Niissä sankaripsykologi ei saavu paikalle empatisoimaan tai ymmärtämään kärsivää ihmistä terveeksi. Ne ovat byrokraattisia, arkisia ja harmaita. Yleensä ne myös toimivat erinomaisesti ja tekevät lukuisten ihmisten elämästä paremman.

Isto ei luetellut vain omia onnistumisiaan, vaan antoi vuolaasti tunnustusta myös muille. Listalla oli toinenkin harmaa herra, jonka luennoilla olen lähinnä torkkunut: tiesin kyllä, että Heikki Lyytinen on korkealle arvostettu oppimisvaikeuksien tutkija, mutta kun itsellä ja lähipiirissä ei ollut oppimisvaikeuksia, en osannut kiinnostua hänenkään tutkimuksistaan. Opettelin haukotellen, miten äänteiden erottelukyky alkaa kehittyä ja miten "auditiivisen prosessoinnin" ongelmat voivat säteillä kielellisen tajun ja sujuvuuden kehittymiseen. Samalla mietin, että mitä minä tällä tiedolla teen, kun en kuitenkaan aio erityisopettajaksi. Mutta harmaat herrat yllättävät luovuudellaan ja kyvyllään yhteiskunnalliseen ajatteluun. Lyytisen projektit johtivat Graphogame -nimisen pelin kehittämiseen. Sen avulla voidaan opettaa lapsille lukutaidon alkeita aika helposti ja... taistella tehokkaasti köyhyyttä ja kurjuutta vastaan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Esimerkiksi Zambiassa alkeisopettajien koulutustaso on alhainen ja perustuu englannin kieleen - Graphogamen avulla heille saatiin parhaaseen tutkimusnäyttöön perustuva osaaminen käyttöön, vieläpä heidän omalle äidinkielelleen suunnattuna. Graphogamen avulla on saatu lisättyä erityisesti naisten lukutaitoa, millä on lukuisia kerrannaisvaikutuksia koko perheen ja varsinkin lasten hyvinvointiin. Sovellus on saanut myös kansainvälistä huomiota ja tunnustusta (ks. oheiset linkit).

Psykologiaa ollaan siirtämässä lääketieteellisiin tiedekuntiin. Kehityksessä on hyvät puolensa, varsinkin neuropuolelle. Toivottavasti yhteiskunnallinen psykologia ei kokonaan katoa. Se on huikea menestystarina, jota ei osata juhlia - sen sankarit ovat harmaita herroja, joiden luennoilla yritetään pysyä hereillä. Havainnollistan vertauksella: Hyvä ja lihaksikas niittäjä pystyi niittämään ehkä kolmasosan enemmän kuin keskiverto niittäjä. Mutta puimurin keksijän ansiosta huonokin niittäjä pystyy keräämään viljaa sata kertaa tehokkaammin kuin niittäjistä parhain. Samoin hyvä terapeutti pystyy auttamaan satoja, ehkä jopa tuhansia syvästi kärsiviä ihmisiä. Graphogame saattaa avata lukutaidon ehkä jopa sadoille tuhansille.

Siis eläköön harmaat, byrokraattiset miehet... ja naiset.

http://info.graphogame.com/

https://www.jyu.fi/en/news/archive/2015/09/tiedote-2015-09-08-14-17-32-982749