maanantai 22. elokuuta 2016

ATTRIBUUTIOTEORIA

"Kenen syy? kysyn vaan."
Attribuutioteoria tutkii, millaisia syyselityksiä suosimme: Sisäisiä vai ulkoisia, eli ovatko syyt tekijässä vaiko muissa ihmisissä ja olosuhteissa. Entä suosimmeko syyselityksiä joihin voi vaikuttaa vai niitä joihin ei voi: 
Sain kokeista huonon numeron, koska:
a) Olen tyhmä ja minulla on tyhmät geenit (sisäinen, ei usko voivansa vaikuttaa)
b) Opettaja on tyhmä ja puolueellinen (ulkoinen, ei usko voivansa vaikuttaa)
c) Käytin tylsiä ja tehottomia opiskelumenetelmiä (sisäinen, tietää voivansa vaikuttaa)

Joku tuhahtaa. Hänen mielestään on yhdentekevää, millaisia syyselityksiä ihmiset käyttävät - tärkeintähän olisi tietää oikea totuus  - mikä syyselityksistä pitää paikkansa ja mikä ei?

Valitan - yksiselitteistä totuutta ei yleensä voi tietää.  Tyypillisesti oikeita ja paikkansa pitäviä selityksiä on aivan liikaa, tähän tapaan:
Jos
- olisin älykkäämpi, oppisin helpommin.
- opettajani olisi taitavampi, oppisin helpommin.
- olisin nukkunut ja syönyt paremmin, keskittyisin paremmin.
- käyttäisin tehokkaampia opiskelumenetelmiä, oppisin enemmän.
- kehittäisin vastaustekniikkaani, saisin esseistä parempia numeroja nykyiselläkin tietomäärälläni.
Listaa voisi helposti jatkaa, mutta olennaista on, että yhtä oikeaa totuutta ei juuri koskaan voi löytää. Kaikki edellä mainitut syyt voivat hyvin olla yhtä aikaa totta, mutta attribuutioteoreetikko jatkaa:
Jos
- suosin syitä, joihin voin vaikuttaa, motivaationi säilyy
- en syytä kaikesta itseäni, itsetuntoni säilyy
- en syytä kaikesta muita, ihmissuhteeni säilyvät.
Eli totuuden ja perimmäisten syiden sijasta tarkastelemmekin siis seurauksia. Erilaiset attribuutiotyylit vaikuttavat voimakkaasti mm. motivaatioon ja itsetuntoon. 

Rohkea käsi nousee luokassa. Opiskelija kysyy:
- Mutta eikö tuo riipu asiasta? Kuka tahansa suosii jossakin asioissa syitä, joihin voi vaikuttaa ja toisissa syitä, joihin ei voi vaikuttaa.
- Totta, ja erittäin hyvä kysymys. Siihen vastaaminen vaatii, että sallimme itsellemme hiukan spekulointia ja itsetutkistelua. Itse asiassa väitän, että minusta tuli opettaja attribuutiotyylin takia... ja vieläpä juuri tuollaisen tehtäväkohtaisen attribuutiotyylin takia... (ja juu...oli niitä muitakin syitä, mutta sallinette pienen liioittelun.)

Opin lapsena olevani huono ns. ”miesten hommissa”. Rakentaminen, traktorit, puimurit kiinnostivat veljiäni paljon, minua eivät lainkaan. Toisaalta opin, että olen hyvä koulussa. Tuolloin ajattelin, että asia johtui luonteestani, että minä nyt vain olen sellainen ulkohommia vierastava hikipinkotyyppi. Luonne-selitys on kuitenkin tässä yhteydessä selvä kehäpäätelmä: olin hikipinko sen takia että olin hikipinko! Ei kummoinen selitys.

Entä miten asian voisi selittää attribuutiotyyleilläni? 
Olennaista oli, että tapani selittää epäonnistumisiani oli erilainen konehommissa ja koulussa. Jos töpeksin konehommissa, se mielestäni todisti, että minulta puuttui jokin niihin tarvittava kyky. Töpeksiminen kouluhommissa kävi koko ajan harvinaisemmaksi, koska opin käyttämään virheitä hyödykseni, opin niistä. Niinpä konehommat näyttäytyivät minulle nöyryytysten maailmana, jossa en yksinkertaisesti voisi menestyä. Koulu taas tuntui mahdollisuudelta saada hyvitystä itsetunnolleni, onnistua. Hermoilin kyllä kouluakin, mutta luotin siihen, että siinä maailmassa löydän lopulta riitävän hyvät ratkaisut ongelmiini. 

Olen siis varsin tarkka negatiivikuva klassisesta mopopojasta, joka ei usko voivansa pärjätä koulussa, koska häneltä puuttuu "hikarigeeni tai jotain". Sama tyyppi suhtautuu ongelmiin ja vastoinkäymisiin toisin, kun kyse on moponkorjaamisesta. Siinäkin voi olla hermostuttavia hetkiä, mutta hän uskoo ongelmien johtuvan asioista, joihin hän voi lopulta vaikuttaa. Mopon korjaaminen säilyy hänen maailmassaan kiinnostavana ja mukavana asiana. 

Hetkinen … johtuvatko nyt aivan kaikki asiat noista helkkarin attribuutioista? Kai nyt sentään muitakin selityksiä on? Toinen on älykkäämpi? Tai koulumyönteisempi asenteeltaan? Toisen kaveriporukat ovat koulumyönteisempiä? 

Totta. Attribuutio ei ole kaikenselitys, mutta se on kattavampi selitys kuin mitä äkkiä ajatellen osaisi tajutakaan. Koulumyönteinen asenne voi johtua edellä kuvatusta attribuutiotyylistä. Koulumyönteinen asenne taas voi johtaa siihen, että hankkii koulumyönteisiä kavereita... mistä syntyy itseään ruokkiva kierre, joka lopulta kehittää sitä älyäkin. Attribuutiotyyli on selitysten aliarvostettu jättiläinen, emme huomaakaan miten paljon se selittää. 

Voisinko siis muuttaa elämäni suuntaa noin vain attribuutiotyyliäni muuttamalla? 
Kyllä ja ei. Attribuutiotyyli opitaan huomaamatta ja se on pitkälti automatisoitunut. Arjen nopeissa tilanteissa selitykset tulevat yleensä mieleeni alle sekunnissa. Niinpä kun minä aikuisena auttelen lapsuudenkotini remontissa, lapsuuden attribuutiotyylit hyrräävät taas täysillä: yritän naulata johtoa pienillä nauloilla seinään, mutta naulat pomppaavat koko ajan takaisin. Vähän olen huono, ajattelen, edes naulaaminen ei suju. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että kyse oli siitä, että seinä oli tuolta kohtaa laho. Siihen ei saanut naulaa millään. Kukaan. Oikean selityksen keksiminen ei olisi ollut vaikeaa, mutta autopilotilla pyörivä attribuutiotyylini esti aluksi huomaamasta sitä. Koska kyse oli rakentamisesta, vian täytyi löytyä minusta. 

Mutta miten tuo attribuutiotyylini syntyi? Luullakseni kahden tekijän yhteisvaikutuksesta: a)”Miesten hommissa” annettiin aika raakaa palautetta tyyliin: ”Pitikö sun perkele toikin rikkoa”. Milloin palautteen antajat olivat hyvällä päällä, he ilmaisivat kritiikkinsä huvittuneena pilkkana, jota myös oli vaikea sietää. b) Noissa hommissa oli myös aitoja vaaroja ja minä olin kuopus, joten minua suojeltiin hieman liikaakin. Jos en heti osannut, asiat tehtiin minun puolestani (marmatuksen kera). Tuo yhdistelmä – moitteet ja pilkat verbaalisesti, ja ylenpalttinen suojelu toiminnan tasolla, loivat mieleeni uskomuksen, että minulta puuttui jokin kone- ja rakennushommissa vaadittava kyky. 

Harvinainen näky: Meikäläinen rakentaa. Kuva: Ilpo Laine.
Aikuisena omakotiasujana olen uudestaan opetellut vasarahommia. Suureksi hämmästyksekseni olen oppinut tekemään niitä ihan siedettävästi. Rakentaminen siskoni miehen kanssa on suorastaan hauskaa. Hän on itse rauhallisuus. Kun teen virheen, ei kuulu huutoa eikä pilkkaa, vaan tyynen rauhallinen neuvo, miten homma kannattaa tehdä. 

Opetus: En pysty muuttamaan attribuutiotyyliäni tahdon päätöksellä, pikemmin toiston ja harjoittelun avulla. Sosiaalisella tuella ja kanssaihmisten attribuutiotyyleillä on myös suuri merkitys. Attribuutiotyylit tarttuvat. 

Attribuutiotyylejämme muovaavatkin arjen tuhannet pienet tapahtumat. Esimerkiksi seuraava: Näin kerran isän ja pienen juuri luistelemaan oppineen pojan jääkentällä. Poika harjoitteli pelaamista ja isä luki iltapäivälehteä. Poika huojui luistimillaan ja sai pökättyä pallon maaliin. ”Kato isä, tein maalin, hän hihkui. ”Joo”, vastasi isä nostamatta katsettaan lehdestä. Poika ei luovuttanut, vaan huojui maaliin, otti pallon ja teki uuden maalin. ”Kato isä tein maalin,” hän huusi hieman kovempaa. ”Hienoa” vastasi isä nostamatta katsettaan lehdestä. Poika yritti vielä kolmannen kerran. Hän huusi entistä lujempaa ”katso isä, tein maalin”. Nyt isä laski lehden ja osoitti asiankuuluvaa ihailua jääkiekkoilijan alulle.

Paras on hyvän vihollinen, sanotaan. Luulen, että tuo pieni poika hyötyi isänsä hajamielisyydestä ja epätäydellisyydestä. Pojan attribuutiotyyli kehittyi – isältä saatava huomio ei ole vakio, vaan siihen voi vaikuttaa. Kyllä isä huomaa, kun useamman kerran huutaa ja tarpeeksi kovalla äänellä. Jos tuo attribuutiotyyli leviää muillekin elämänalueille, pojasta voi kehittyä aika sitkeä tyyppi, joka ei hevin luovuta.

perjantai 19. elokuuta 2016

MIHIN MINÄ TARVITSEN PSYKOLOGIATIEDETTÄ?

Selailin nuoruuteni psykologisia lempikirjoja. Monet niistä ovat nykyminäni mielestä aika kamalia. Viis siitä! Kiinnostavia olivat alleviivaukseni. Nekin nimittäin olivat aika kamalia. Tai ehkä olen liian ankara. Ne olivat varsin inhimillisiä - olin alleviivannut pitkiä pätkiä, joissa kuvataan, miltä ahdistuneesta ja kärsivästä ihmisestä tuntuu. Kirjoittajien selityksiä siitä, mistä mikin asia johtuu, en ollut alleviivannut. Puhumattakaan, että olisin piirtänyt kirjan marginaaleihin kysymysmerkkejä, että missä ovat tämän kirjoittajan todisteet väitteidensä tueksi. Ei… minä olin lukenut noita paria kirjaa yksinäisenä ja ahdistuneena. Siksi olin aivan liian kiitollinen kirjoittajille siitä, että he osasivat kuvata tunteitani. Se lohdutti, ja luultavasti liennytti yksinäisyyden tunnetta – on sentään joku, joka tietää, miltä minusta tuntuu. Kuvailu voi olla selityksiä puhuttelevampaa ja mikäs siinä… Paitsi että asialla on vakava kääntöpuoli - uskoin kirjoittajien selityksiä lammasmaisen kritiikittömästi, uskoin hyvän kuvailijan surkeita selityksiä. Ehkä en ole ainoa, jonka voi lumota elävillä kuvauksilla. Jäin miettimään perustuuko esimerkiksi Donald Trumpin suosio USA:n presidentinvaaleissa osin samaan ilmiöön: vihainen ja katkera äänestäjä on kiitollinen Trumpille, koska tämä kuvailee äänestäjän tuntoja niin elävästi – eikä hän kiitollisena tästä välitä vaatia perusteita tai edes loogisuutta.  

Nykypsykologia ei mielellään aseta järkeä ja tunteita vastakkain, sillä tunteet voivat olla myös hyvin järkeviä. Se ei valitettavasti tarkoita sitä, etteivätkö tunteet voisi olla joskus myös hyvin harhaanjohtavia. Esimerkiksi pelon tunne vääristää ajatuksia helposti: autot, tupakka ja alkoholi surmaavat Suomessa ihmisiä valtavasti enemmän kuin sudet, karhut, mielenterveyspotilaat tai terroristit. Niitä kuitenkin pelätään vähemmän – tuttu ilmiö ei pelota vaikka olisi syytä, outo ilmiö pelottaa, vaikkei syytä olisi kuin nimeksi.

Omat muistoni pelon harhaanjohtavista vaikutuksista liittyvät uskontoon. Olin omaksunut erittäin konservatiivisen version kristinuskosta ja pelkäsin ajatella vapaasti, koska luulin väärien ajatusten vievän minut kuoleman jälkeen ikuisiin kärsimyksiin helvettiin. Kun vapauduin tuosta pelosta, ajattelun vapaus tuntui huumaavan virkistävältä. Asioita miettiessä ei ollutkaan enää pakko päätyä ennaltamääriteltyihin vastauksiin, vaan sai seurata ajatuksiaan sinne, minne parhaat perusteet niitä veivät.

Valehtelisin, jos väittäisin, että vapauduin kokonaan vahvistusharhasta, eli taipumuksesta etsiä todisteita lempiväitteidensä tueksi ja laiminlyödä vastaväitteiden perustelut. Vaihdoin ahtaasta maailmankuvasta avarampaan, mutta en muuttunut kiihkottomaksi. Sorrun yhä usein esimerkiksi heimoajatteluun: omaksun mielipiteitä, jotka ovat muodikkaita ja oikeita omassa ryhmässäni, ja etsin perusteet jälkikäteen. Siirryin konservatiivien heimosta liberaalien heimoon, mutta en päässyt eroon tarpeesta sovittaa faktat vaikka puoliväkisin sopimaan kiihkeimpiin mielipiteisiini.

Arkiajattelun ominaisuuksiin kuuluu myös tarinallisuus: arvotamme asioita sen mukaan miten hyvin ne puhuttelevat meitä, koskettavat tunteitamme. Viis todisteista, se voittaa jolla on kiinnostavin tarina. Tarinallisuuden avulla valitsemme myös sankarimme. Nassim Taleb antaa kirjassaan Musta joutsen hyvän esimerkin: varmaan lähes kaikki ihailevat lihaksikasta ja rohkeaa palomiestä, joka syöksyy palavaan rakennukseen ja pelastaa lapsen liekeistä. Eikä siinä mitään – palomies on ihailunsa ansainnut. Mutta on vielä suurempia sankareita, jotka saavat osakseen pikemminkin moitteita, koska heidän urotöistään ei synny vetävää tarinaa: ylipainoinen kalju mies vie eduskunnassa jääräpäisesti läpi lakialoitteen, joka tekee turvavyön käytöstä pakollista. Hän pelastaa tuhansia. Häntä ei juhlita, pikemminkin kaikki turvavöitä inhoavat kiroilevat nipottavaa tyyppiä, joka rajoittaa heidän vapauttaan.

Omassa elämässäni tunnistan tarinallisuuden karikot mm. psykologian opintojen ajoilta. Tiesin, että erilaisten kognitiivisten teorioiden tueksi on runsaasti tutkimusnäyttöä. Samoin tiesin, että psykodynaamisten teorioiden tueksi näyttö on verraten ohutta ja jotkut Freudin väitteistä ovat kohtuullisella todennäköisyydellä vääriä. Tämä ei tuolloin vaikuttanut ajatteluuni paljoakaan. Psykoanalyysi tuntui jännittävämmältä ja älykkäämmältä teorialta. Se kiehtoi mielikuvitustani ja pakotti minut ponnistelemaan älyni ylärajoilla (ei niinkään Freud vaan eräät hänen vaikeatajuisista seuraajistaan). Kognitiiviset teoriat taas tuntuivat jotenkin latteilta ja liian suoraviivaisilta. Niiden hallitsemisella ei voinut tehdä vaikutusta tai vaikuttaa syvälliseltä. Viis todisteista, valitse älykkäin ja syvällisin tarina. Asenteeni alkoi muuttua työelämässä – minun ”syvällisistä ja älykkäistä” selityksistäni ei näyttänyt olevan kenellekään apua. Sen sijaan niistä tutkituista latteuksista jotkut ihan oikeasti hyötyivät. Kaikkein parasta oli, että minusta tuli epävarma, enkä ollut kovin hanakasti tarjoamassa neuvoja kenellekään. Kuunteleminen paljastui tulkintoja ja teoriamalleja tärkeämmäksi, ainakin minun lyhyellä psykologin uralla.

Mitä tällä kaikella haluan sanoa?
Väitän, etten ole tyhmä.
Lisäksi minulla on kaksi maisterin tutkintoa yliopistosta.
Enkä silti osaa ajatella kovin hyvin.
Ajatteluni on väistämättä subjektiivista – tarvitsen tieteen tuomaan puolueetonta tietoa.
Havaintoni ovat satunnaisia ja yksipuolisia – tarvitsen tieteen järjestelmällisesti ja monipuolisesti kerättyjä havaintoja oikaisemaan niitä.
Tulkintojani ohjaavat pelkoni, turhamaisuuteni, taipumukseni rakastaa hyvää tarinaa, heimoajatteluni… ja kaiken tuon jäljiltä varsin tukeva vahvistusharha – tarvitsen tiedettä tuomaan päteviä todisteita, jotta uskoisin totuuteen myös silloin kun se on tylsä, lattea tai itselleni kiusallinen.
Suuri osa perusteistani ja väitteistäni ovat yksityisiä, en kerro niistä kenellekään – tarvitsen tiedeyhteisön julkisesti ja avoimesti koeteltuja tuloksia.

Tieteen tekijät ovat silti samanlaisia jästipäitä kuin minäkin. Erehtyväisiä. Huonoa tutkimusta tehdään paljon, eikä hyvin tehtykään tutkimus aina kerro totuutta. Tieteen tavat kerätä, tulkita ja jakaa tietoa ovat kuitenkin paras toivomme löytää totuus.
Tiede korjaa itseään, kehittyy.
Haluan hypätä siihen junaan.


tiistai 9. elokuuta 2016

EVOLUUTIO


- Miksi psykassakin pitää lukea evoluutiosta, eikö se ole biologien juttu?
- Evoluutio on hyvä teoria psykologiassakin, jos haluaa perimmäisiä vastauksia.
- Elämäntarkoitus löytyy evoluutiosta? Ei kai sentään?
- No ei. Tuo ”perimmäinen vastaus” oli minulta ehkä hieman huono käännös. Englannissa käytetään termejä ”proximate and ultimate causation”.  Proximate on välitön syy, ultimate on syy syyn takana. En oikein keksi hyvää suomennosta.
- Ei selventänyt yhtään.
- Otetaan esimerkiksi esintymisjännitys. Miksi se tuntuu pahalta? Yksi välitön, ”proximate syy” voisi olla, että koska pulssi kiihtyy epämiellyttävän korkealle.
- Okei, miksi tarvittaisiin lisäselityksiä?
- Koska urheilijallakin pulssi nousee korkealle, mutta hän saattaa nauttia siitä. Ja minkä takia pulssi ylipäätään nousee jännittäessä?
- Eli pulssi ei olekaan hyvä selitys?
- On se, mutta se on vain välitön, proximate syy. Esiintymisjännittäjän pulssi nousee, koska hänen autonominen hermostonsa on hälytystilassa. Pulssi nousee, jotta sydän pumppaisi nopeammin verta lihaksiin, veren mukana happea ja ravinteita. Urheilija hyötyy tästä hälytystilasta, esiintyjä ei.
- Entäs se ultimate syy ja evoluutio?
- Uhkatilanteissa aivojen mantelitumake käynnistää taistele-tai pakene reaktion. Evoluutio selittää miksi. Kauan sitten, kun ihminen on ollut metsästäjä-keräilijä, lähes kaikki vaarat ja uhat on voinut ratkaista taistelemalla tai pakenemalla. Ne joiden mantelitumake on reagoinut tehokkaasti uhkiin, ovat juosseet, lyöneet ja purreet hieman kovempaa. Taistele-pakene tilanteessa heidän verenkierrossaan on paljon adrenaliinia, mikä tuo toimintaan lisäpuhtia. Niinpä he ovat jääneet henkiin ja siirtäneet geeninsä ja myös tuon ominaisuuden lapsilleen.  
- Okei, mutta miten tuo selittää sen, että jännittäminen tuntuu pahalta, mutta pulssin nousu lenkkeillessä tuntuu ihan ok:lta.
- Siten, että taistele ja pakene tilanteessa keho valmistautuu toimintaan - juokse, hyökkää… ja tilanne on ohi. Esiintyjä ei voi tehdä sitä, mihin hänen kehonsa on valmistautunut. Hän ei voi paeta paikalta tai hyökätä yleisön kimppuun… tai mitään, mihin purkaa kehossa olevaa tarmoa. Päinvastoin… hänen pitää olla mahdollisimman rauhallinen ja jatkaa esitystään. Osa hermostosta, lähinnä mantelitumake, kohtelee yleisöä leijonana, jota pitäisi paeta. Osa hermostoa  – lähinnä otsa- ja ohimolohkon aivokuori – tietää paremmin ja pitää esiintyjän esiintymässä. Tuosta ristiriidasta syntyy epämiellyttävä olo. Hieman kuin olisi kaasu ja jarru yhtä aikaa pohjassa.
- Onko evoluutio siis aina perimmäinen tai ultimate syy… vaikka siihen, jos minua jännittää?
- Ei. Evoluution avulla ei voi selittää, miksi juuri Jaska ei jännitä paljoakaan ja juuri Kalle jännittää paljon. Sen sijaan evoluutioteorialla voi selittää tuon edellä kerrotun, eli sen, miksi ihmislaji osaa esiintymisjännittää.
- Okei. Mutta oikea syy, miksi en haluaisi opiskella evoluutioteoriaa, on tiedelehtien ällöjutut.
- Ööö. Kerro hieman tarkemmin.
- Tiedelehdissä on näitä juttuja, joiden mukaan ”ovulaation aikoihin nainen lähtee metsästämään hyviä geenejä ja voi siksi pettää miestään…” ihan hirveetä puppua, en usko.
- No joo. En minäkään noista tutkimuksista innostu. Ei ne ehkä ole ihan niin pöhköjä, miltä kuulostavat… siinä ei tarkoiteta, että kukaan tietoisesti ajattelisi etsivänsä hyviä geenejä. Evoluutiopsykologia tutkii vaistomaista käyttäytymistä, ei tietoisia ajatuksia. Mutta onhan nuo lehtiin päätyneet usein aika heikkoja tutkimuksia. Noissa jutuissa tyypillisesti todisteet tulee monen hataran mutkan kautta. Vaikka ne ei ole tutkimuksina kovin hyviä, ne päätyvät lehtiin, koska kaikki sukupuolten sotaa ruokkivat ”miehet marsista ja naiset venuksesta” –jutut tuntuvat myyvän lehtiä. Sama pätee silti muuhunkin tutkimukseen – lehtijuttuja tehdään mieluummin räväköistä kuin hyvistä tutkimuksista.
- No millaisesta evoluutiotutkimuksesta sinä tekisit jutun?

- No vaikka Richard E Passinghamin ja Steven P. Wisen (2012) kirjasta The Neurobiology of the Prefrontal Cortex.
- Ei taida olla ihan kevyttä kesäluettavaa.
- Ei, mutta antaa niitä ultimate syitä moneen asiaan. He tutkivat evoluutiohistoriaamme ensimmäisistä kädellisistä alkaen.
- Kädelliset… niin kuin simpanssit
- No joo… mutta simpanssit ovat ihmisapinoita ja jo hurjan kehittyneitä kädellisiä. Varhaiset kädelliset… siis ensimmäiset otukset, joiden geenit olivat kehittäneet peukalon luultavasti noin 65 miljoonaa vuotta sitten. Passingham ja Wise arvioivat näiden olleen alle kilon painoisia. Ne elivät öisin ja loikkivat puiden pienillä oksilla. Peukalon lisäksi tapahtui toinen suuri edistysaskel – samaan suuntaan katsovat silmät. Esimerkiksi hiirten silmät ovat eri puolilla päätä ja katsovat eri suuntaan. Laaja näkökenttä. Samaan suuntaan katsovat silmät kuitenkin paransivat… arvaat mitä.
- Syvyysnäköä ja katseen tarkentamista. Juu psykan kolmoskurssi on käyty.
- Hyvä. Seuraava suuri muutos kädellisten elämässä oli siirtymä päiväelämään. Tässä vaiheessa tarkasta näkemisestä ja värinäöstä tulee hyödyllisiä ominaisuuksia. Kehittyy silmän verkkokalvon fovea, mikä auttaa paitsi puissa liikkumista myös ruuan hankintaa. Esimerkiksi värinäkö edistää kypsän hedelmän erottamista raasta.
- Ja ne esi-isistä, jotka erottivat punaisen vihreästä, söivät kypsiä hedelmiä, voivat paremmin, olivat terveempiä ja siirsivät geeninsä eteenpäin.
- Jep. Jos tutkitaan nykyaan eläviä lajeja, voidaan varovasti päätellä, että päiväelämä lisäsi sosiaalisuutta.
- Täh?
- Yöeläimet eivät yleensä ole lauma-eläimiä, päiväeläimet ovat. Ilmeisesti lauma tuo suojaa saalistajilta.
- Miten niin?
-Se vanha vitsi. En ehkä juokse nopeampaa kuin leijona, mutta jos juoksen nopeammin kuin sinä, pelastun.
- Aaa. Vähän kyynistä, mutta tajuan.
- Vaikka päiväeläimet alkavat elää laumoissa, kovin sosiaalisia ne eivät vielä ole. Passingham ja Wise antavat esimerkiksi punahäntäapinan ajankäytön: 21 % sen päivästä kuluu tarkkaillen ympäristöä etsien ruokaa ja saalistajia. 17 % ajasta se liikkuu paikasta toiseen lähinnä etsien ruokaa, 34 % ajasta se ruokailee, 10 % lepää ja 5 % ajasta on sosiaalista vuorovaikutusta kuten sukimista.
- Mitä välii jonkin punahäntäapinan sosiaalisuudella?
- Se tarkoittaa, että sosiaalisuus ei tässä vaiheessa voinut vielä olla merkittävä evoluutiovoima. Eli tämän vaiheen aivojen kehitys johtuu jostakin muusta. Luultavimmin siitä, mitä ne tekivät eniten, eli ruuan hankinnasta. Itseasiassa ruuanhankinnasta tuli aika haastavaa: lauma suojeli kyllä saalistajilta, mutta laumajäsenten kanssa joutui toisaalta kilpailemaan ruuasta. Samaan aikaan trooppinen lämpö esti tehokkaan liikkumisen ja ruuan hankinnan keskipäivällä. Lisäksi päiväeläimet ovat yleensä yöeläimiä suurempia ja kädellisilläkin koko lähti kasvuun. Ruokaa oli siis saatava lisää.
- Ja ne esi-isä jotka olivat taitavampia ruuan hankkijoita, siirsivät geeninsä eteenpäin. Mä toistan tätä niin kuin kertosäettä.
- Mutta niin se menee. Ruuan hankinnan haasteet kehittävät kädellisten näköä. Samalla myös aivot alkoivat keskittyä näköaistiin. Kädellislajeissa nähdään lisäksi erityisesti otsalohkon kasvu. Kehittyvien aivojen, erityisesti otsalohkon ja ohimolohkon avulla varhaiset kädelliset oppivat arvoimaan mistä puusta saa eniten ruokaa. Niiden muisti kehittyi – mistä puusta saa eniten ruokaa minäkin vuodenaikana. Niiden päättelykyky kehittyi – jos tästä puusta löytyi yllättäen kypsä persimoni, kannattaa käydä tarkistamassa muutkin persimonipuut – voivat olla kypsiä etuajassa.
- Tarkoitat että alussa oli syöminen ja älykkyytemme kehittyi mässäilystä.
- No tuohon tapaan se esiteltäisiin jossakin kevyen viihteellisessä julkaisussa. Tosin sitten kun tullaan ihmisapinoihin, sosiaalisen elämän paineet ja kyky selvitä esimerkiksi simpanssipolitiikan juonitteluista, alkoi kasvattaa aivoja. Ihmisellä taas kielen kehittyminen oli jättimäisesti elämää ja aivojakin muokkaava tekijä, mutta se on ihan oma juttunsa.
- Okei mä kirjoitan yo-kokeessa, että evoluutioteorian mukaan kädelliset on syöppöjä ja se teki niistä älykkäitä.
- Älä kiusaa vanhaa opettajaas. 

keskiviikko 3. elokuuta 2016

MANTELITUMAKE (Amygdala)

















Mantelitumake on syvällä ohimolohkon sisällä oleva aivorakenne. Se on perusta kyvyllemme reagoida nopeasti vaaroihin. Siksi se on erityisen tärkeä pelon (ja vihan) tunteelle, mutta antaa voimaa monille muillekin tunteille ja ohjaa tarkkaavaisuutamme tunnepitoisissa tilanteissa sekä käsittelee muistojen tunnepuolta. Se on keskeinen rakenne myös klassiselle ehdollistumiselle. Mantelitumake toimii nopeasti, mutta ei käsittele tietoa kovin tarkasti - tämä voi olla osaselitys voimakkaisiin tunteisiin toisinaan liittyvälle jäsentymättömyydelle ja epätarkkuudelle. Se selittänee myös sen, miksi klassinen ehdollistuminen yleistyy helposti - muistanet, miten Pikku Albertin valkeaan rottaan kohdistunut pelko yleistyi koskemaan kaikkea karvaista - mantelitumake ei kovin helposti erota karvaista rottaa karvaisesta jäniksestä. 

Mantelitumake lienee myös osaselitys sille, ettei omia tunteitaan ole helppo käskeä: Kuvittele, että psykologian luokan oven päällä asustaisi valtava lähmäjalkahämähäkki. Aina kun astuisit ovesta, se lirvahtaisi paidan kauluksen alle ja lähmäisi selkääsi inhottavilla lähmäjaloillaan ja pomppaisi lopulta takaisin verkkoihinsa. Hippokampuksen ja ohimolohkon aivokuoren ansiosta pystyisit muistamaan tuon tapahtuman – missä luokassa, minkä kokoinen lähmäjalkahämähäkki jne. Aivokuori tarjoaisi myös huojentavan tiedon, että kyseessä on myrkytön ja vaaraton laji. Itse asiassa, ilman mantelitumaketta koko lähmäjalkahämähäkkitapaus olisi aika yhdentekevä. Juuri mantelitumake orkestroi hypotalamuksen kanssa autonomisen hermoston toimintaa ja herättää "taistele tai pakene" -reaktion, kiihkon. Pulssisi nousee, samoin verenpaine... kehossa tuntuu epämiellyttävältä ja haluat nopeasti mahdollisimman kauas hämähäkistä. Aivokuoren viesteillä hämähäkin myrkyttömyydestä on merkitystä - jos sieltä tulisi tietoa, että hämähäkki on hengenvaarallinen, aivokuori ei hillitsisi mantelitumaketta, jolloin olisit aivan kauhuissasi. Aivokuorella ei kuitenkaan ole täydellistä kontrollia mantelitumakkeeseen ja siksi järkitieto ei poista epämukavaa oloa kokonaan. Olisit koko oppitunnin hieman varuillasi. Hippokampuksen ohjaamat osat aivojasi kertoisivat sinulle tarkan sijaintisi luokassa ja sen, että lähmäjalkahämähäkki ei ylety enää sinuun asti. Mantelitumakkeen käynnistämä ”taistele tai pakene” reaktio olisi kuitenkin yhä päällä, joten et osaisi rauhoittua. Otsalohkon alueet yrittäisivät sinnikkäästi ohjata tarkkaavaisuuttasi opetukseen, mutta mantelitumake siirtäisi tarkkaavaisuuttasi koko ajan takaisin lähmäjalkahämähäkkiin.  Sinun pitäisi tarkistaa vähän väliä, ettei se ole liikkunut lähemmäksi sinua. Mantelitumakkeen ansiosta tapahtuman kiihkeys ja epämiellyttävyys painuisi myös hyvin mieleesi: kun ilallalla muistelisit lähmäjalkahämähäkkiä pulssisi kiihtyisi jälleen, verenpaineesi kasvaisi ja kenties niskalihaksesi jännittyisivät. 

Mantelitumake on selvästi varsin dramaattinen aivoalue. Luultavasti Daniel Golemanin 1995 julkaistu kirja ”Tunneäly” teki siitä "aivojulkimon", jonka kaikki tuntevat. Goleman kirjoittaa mantelitumakkeen yhteydessä suoranaisesta tunnekaappauksesta – räjähtävät tunteenpurkaukset, joissa teemme harkitsemattomia tekoja selittyisivät aika suoraan sillä, että ”kiihkeä” mantelitumake ottaisi vallan ”järkevältä” otsalohkolta. Goleman esittelee myös tapausesimerkin, jossa mennään päinvastaiseen suuntaan: nuorelta mieheltä jouduttiin harvinaisen vaikean epilepsian vuoksi poistamaan mantelitumakkeet molemmista aivopuoliskoista. Seurauksena on tunne-elämän totaalinen katoaminen, eikä potilas enää kiinnostunut esimerkiksi ihmissuhteista.

Opettajana tehtäväni on kuitenkin tehdä elämästäsi vaikeaa: ensin houkuttelen sinut kiinnostumaan mantelitumakkeesta, koska se näyttäisi selittävän tunne-elämän kiihkeyttä hienosti ja loogisesti. Sen jälkeen alan tehdä asiasta vaikeaa ja epäselvää - ja hieman todempaa. 

Kuten tavallista, tästäkin asiasta saa luotua erilaisia käsityksiä valitsemalla erilaisia esimerkkejä. Tony W Buchanan & co. (2009)  esittelevät M.S.:ksi nimeämänsä potilaan, jonka harvinainen tauti (”Urbach–Wiethe disease”) tuhosi hänen molempien aivopuoliskojensa mantelitumakkeet. Harvinaista kyllä vaurio ei ollut levinnyt muualle. Potilaalle tehtiin monenlaisia testejä, joissa hän paljastui aika tavalliseksi ja terveeksi. Hänen sosiaaliset taitonsa ja älykkyytensä olivat luokiteltavissa lähes normaaleiksi. Selviä vaikeuksia hänellä oli kyvyssä kokea ja tunnistaa pelkoa. Vanhempien mukaan hän arjessa luotti ihmisiin liikaa. Psykologit puolestaan lähes ihailivat M.S.:än tyyntä suhtautumista vastoinkäymisiinsä. Tuo tyyneys tosin johtui suurehkolla todennäköisyydellä siitä, että ilman mantelitumakkeita tunne-elämä ei ole kovin voimakasta.

Hänessä on siis jotakin samaa kuin Golemanin täysin tunteettomaksi erakoksi muuttuneessa pojassa, mutta huomattavan paljon lievempänä. Mistä erot johtuvat? Miksi Golemanin esimerkissä pojalta katosivat tunteet ja kiinnostus muita ihmisiä kohtaan lähes kokonaan, Buchananin esimerkissä tunteiden voimakkuus vain väheni, ja täysin vastaansanomattomasti vain pelon suhteen? Vakioselitys liittyy vaurion kokoon ja laajuuteen. Onko Golemannin esimerkissä sittenkin vaurio laajempi - kirurgit tuskin pystyivät poistamaan pelkästään mantelitumaketta, joka on syvällä ohimolohkon alla, muitakin aivorakenteita lienee tuhoutunut? Goleman ei valitettavasti kerro tapauksen yksityiskohtia.

Muitakin selityksiä löytyy: Olisiko ihmisillä yksilöllisiä eroja mantelitumakkeissa? Esimerkiksi Turhan Canli (2009) havaitsi, että sosiaalisten ja ulospäinsuuntautuneiden ekstroverttien mantelitumake reagoi voimakkaammin myönteisiin asioihin kuin vetäytyvien introverttien, joiden mantelitumake taas reagoi voimakkammin kielteisiin asioihin. Tästä syystä voisi olettaa, että mantelitumakkeen tuhoutuminen muuttaisi ekstroverttiä eri tavalla kuin introverttiä. 

Asiaa mutkistaa se, että mantelitumakkeita on kaksi ja niillä on jonkin verran eroja. Perinteinen käsitys on, että vasen mantelitumake liittyy enemmän myönteisiin tunteisiin ja oikea kielteisiin. Turhan Canli (2009) tutki asiaa näyttämällä tutkittaville ikäviä ja mukavia kuvia, ja kuvaamalla samalla heidän aivojaan fMRI-laitteella. Osalla tutkittavista tulokset olivat odotusten mukaisia: kivat kuvat aktivoivat enemmän vasenta ja ikävät kuvat oikeaa mantelitumaketta. Jälleen paljastui myös yksilöllisiä eroja. Osa tutkittavista reagoi kuviin muita vahvemmin ja tunteellisemmin. Tämä näkyi mm. siinä, että heidän pulssinsa nousi enemmän kuin muilla niin myönteisissä kuin kielteisissä kuvissa. Miten heidän mantelitumakkeensa toimi? Se oli peilikuva muista - heillä myönteiset kuvat aktivoivat enemmän oikeaa mantelitumaketta, kielteiset vasenta. "Apua pitääkö tuo opetella", huutaa opiskelija luokan perältä, sillä hänen mantelitumakkeensa on herännyt ja hän on täynnä kauhua lähestyvästä koeviikosta. Ei tarvitse muistaa kaikkia yksityiskohtia, mutta olisi vaikuttavaa, jos muistaisi, että tunteellisilla ihmisillä oikean ja vasemman mantelitumakkeen työnjako on luultavasti erilainen kuin vähemmän tunteellisilla. 

Paul J. Whalen & co.(2009) taas pohtivat, että mantelitumakkeen päärooli saattaa olla oletettua pienempi. Ehkä mantelitumake on kehittynyt optimoimaan oppimista - sen roolina on ohjata huomio suuria tunteita herättäviin kohteisiin, erityisesti vaaroihin. Mantelitumakkeiden tuhoutuessa käyttäytyminen ja tunne-elämä riippuisivat enemmän siitä, mihin kohteisiin aivokuori suuntaan tarkkaavaisuuden. 

Nim Tottenhamin & co. (2009) mukaan mantelitumakkeella on suuri merkitys sosiaaliselle sopeutumiselle ja eläinkokeissa on havaittu mantelitumakkeen vaurioittamisen tuhoavan myös eläimen sosiaalisia suhteita. Vaikutus riippuu kuitenkin eläimen iästäVauriot aikuisilla eläimillä näyttäisi lisäävän sosiaalista käyttäymistä - ne lähestyvät muita, tulevat liiankin lähelle, eivätkä välttämättä ymmärrä tehdä alistumiseleitä ylemmilleen (mikä on apinalaumassa vaarallista). Jos vaurio tapahtuu varhain lapsuudessa, seuraus on päinvastainen - suorastaan sairaanloista sosiaalista pelokkuutta. Tutkijat arvelevat, että ilman mantelitumaketta nuoret apinat eivät opi turvallisen sosiaalisen vuorovaikutuksen merkkejä. Täysikasvuiset apinat taas ehkä menettävät mantelitumakkeen myötä kykynsä huomata torjunnan merkkejä.

Jotta asia olisi vielä hieman monimutkaisempi, mantelitumakkeella (ja sen kaverialueilla - amygdoloid complex) on useita alarakenteita, joilla on hieman erilaisia tehtäviä. On laajasti hyväksytty, että mantelitumake on keskeinen klassisen ehdollistumisen synnyssä ja yleistymisessä - kun esim. pikku Albertin mantelitumake yhdistää kaikenkarvaisen karvaisuuden pelottaviin ääniin. Elisabeth A. Phelps (2009) osoittaa kuitenkin, että mantelitumakkeesta löytyy rakenteita, jotka osallistuvat tuon reaktion sammuttamiseen. 

Lisää mutkikkuutta: mantelitumakkeen koko näyttää vaihtelevan, mutta varsin vaikeasti tulkittavalla tavalla. Esimerkiksi Schumann ja Amaral (2009) referoivat tutkimuksia, joissa osalla autistisia lapsia mantelitumake oli keskimääräistä isompi, joissakin tutkimuksissa keskimääräistä pienempi. Tulosten ristiriitaisuus on kuitenkin aika odotettavaakin, kun muistetaan, että mantelitumakkeen eri osilla on erilaisia tehtäviä - jotkut liittyvät myönteisiin, jotkut kielteisiin tunteisiin, toiset luovat pelkoreaktion, toisen poistavat niitä. Tämän jälkeen on hieman vaikea innostua suomessakin uutisoidusta brittitutkimuksesta, jonka mukaan konservatiivisilla ihmisillä on muita suurempi mantelitumake. Ajatus on sinänsä looginen ja mahdollinen - mantelitumake liittyy pelkoon ja pelokas ihminen saattaa äänestää tahoja, jotka haluavat sulkeat rajat tai lisätä poliisivoimia. Ongelmana on kuitenkin se, että tutkimustulokset mantelitumakkeen koon vaikutuksesta ovat ristiriitaisia. Siksi tulosta on kovin vaikea luotettavasti tutkia. 

- Pitääkö tämä kaikki opetella? huutaa yhäkin se opiskelija, jonka mantelitumake on käynnistänyt "hyökkää tai pakene" moodin. Hänen on vaikea keskittyä hienovaraisiin "ei - mutta" -lauseisiin. Kun mantelitumake piippaa punaisella, elimistö valmistautuu toimintaan, ei pohdiskeluun. No hyvä, yritetään ilman mutta-lauseita:

"Rakas mantelitumake. 
Rauhoitu, olet turvassa, jos hallitset tämän blogin ensimmäisen kappaleen."
ystävällisin terveisin ope. "

Toinen kirje: 
"Rakas aivokuori & kumppanit. 
Jos haluat loistaa kokeessa ja olet saanut mantelitumakkeen rauhoittumaan, voit pohdiskella, miten haastavaa aivotutkimus on mm. seuraavista syistä:
- aivovaurioiden tarkka koko ja sijainti vaihtelevat
- aivoalueiden toiminnassa on yksilöllisiä eroja
- aivot toimivat kokonaisuutena. Jäljelle jääneet alueet voivat toisinaan hoitaa tuhoutuneen tehtäviä, toisinaan taas ne villintyvät tekemään omaa bravuuriaan, kun tuhoutunut alue ei ole hillitsemässä.
- aivovaurion merkitys voi riippua myös siitä, missä iässä se saadaan. Usein se menee niin, että lapsen ja nuoren aivot toipuvat vaurioista paremmin. Aina silloin tällöin käy painvastoin - jotakin asiaa ei voi oppia ilman kyseistä rakennetta. 
- arkiset psykologian käsitteet kuten tunne-elämä tai sosiaalisuus ovat aivojen kannalta kovin laajoja ja monimutkaisia. Ne pitävät sisällään lukuisten rakenteiden yhteistyön. Siksi on vaikeaa tai jopa mahdotonta sanoa, missä kohtaa aivoja on tunne-elämä tai sosialisuus tai älykkyys tms.

ystävällisin terveisin: ope

PS. älä näytä tätä mantelitumakkeelle, se hermostuu. 
PPS. lähde: The human amygdala. 2009 Ed. Paul J.Whalen & Elisabeth A. Phelps. 


keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

OTSALOHKO (Frontal lobe)


"En tee sitä hyvää, mitä tahdon,
vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.” (Paavali)
Paavali kuvaa taitavasti yleisinhimillistä itsehillintäongelmaa, joka lienee lukiolaisellekin tuttu. Tahtoisin tehdä läksyt, mutta sen sijaan syönkin pizzaa ja raapustelen paperille joutavia. Haluaisin olla jalo ja ylevä, mutta aina silloin tällöin suusta pääsee sammakko, jota kadun jo ennen kuin olen päässyt edes lausetta loppuun. 

Mistä itsehillinnän vaikeudet johtuvat? Luulisin Paavalin tarjoavan selitykseksi syntiä tai ihmisen ”eläimellisiä haluja”. Kognitiivinen psykologi luultavasti korostaisi, että itsehillintä on opittavissa oleva taito, jota kannattaa harjoitella. Aivotutkimus luo tarjolle senkin vaihtoehdon, että meillä on synnynnäisiä, aivojemme otsalohkosta johtuvia eroja itsehillinnässä. (Keskityn tässä otsalohkon rooliin itsehillinnässä, enkä edes yritä luoda kokonaisvaltaista kuvausta sen muista tehtävistä.)

Aloitetaan tutusta jutusta. Maailman kuuluisin aivovauriopotilas lienee Phineas Gage, joka sai onnettomuudessa rautakangen päähänsä. Gage säilyi hengissä, mutta varsinkin silmien takana oleva alue otsalohkoa tuhoutui. Laajasta vauriosta huolimatta hänen älykkyytensä säilyi ennallaan. Luonne sen sijaan muuttui – rauhallisesta ja luotettavasta miehestä tuli äkkipikainen, epäluotettava ja epäempaattinen. Mistä on kyse? Asustavatko moraali, empatia tai jopa luonne ihmisen otsalohkossa?

Yksittäinen, 1800 luvulta peräisin oleva tapausesimerkki ei tietenkään käy tieteellisestä todisteesta. Aivotutkija Antonio Damasio on kuitenkin kerännyt nykyajan aivovauriopotilaista laajan aineiston, joka osoittaa vastaansanomattomasti, että otsalohkovaurioilla on jonkinlaisia seurauksia ihmisen itsehillinnälle ja päätöksentekokyvylle. Tulosten tulkinta ei silti ole aivan helppoa, koska aivovaurioiden tarkka sijainti ja koko vaihtelevat. Tärkeäksi on paljastunut sekin, missä iässä vaurio tapahtuu. 

Pahimmillaan otsalohkovaurion seuraukset ovat hyytäviä. Niin biologi Sapolsky kuin oikeuspsykiatri Raine esittävät lukuisia esimerkkejä otsalohkovaurioisista ihmisistä, jotka ovat tehneet  julmia murhia, raiskauksia, kidnappauksia (jutun lopussa linkit heidän luentoihinsa). Sapolskyn mukaan jopa 25 % USA:ssa kuolemaan tuomituista on jossakin vaiheessa elämäänsä saanut merkittävän vaurion aivojensa otsalohkoon. He eivät kuitenkaan ole sanan perinteisessä mielessä syyntakeettomia – he ainakin jossakin määrin ymmärtävät tekojensa seuraukset, ja tietävät mitä asioita pidetään oikeina ja mitä väärinä. Heidän kykynsä tehdä oikein ja suhtautua muihin ihmisiin empaattisesti on kuitenkin merkittävästi heikentynyt. Joissakin tapauksissa muutokset ovat vielä dramaattisempia kuin Gagen kohdalla: aiemmin täysin normaalisti yhteiskuntaan sopeutunut ihminen joutuu ikävään autokolariin – tämän jälkeen hänen elämänsä on sarja toinen toistaan julmempia väkivaltarikoksia.

Näiden esimerkkien valossa ihmisen itsehillintä ja empatia näyttävät olevan suoraviivaisesti otsalohkon varassa. Asia ei tietenkään ole aivan näin yksinkertainen. Esimerkkejä voi valita toisinkin. Sapolsky kertoo tarinan sukulaisestaan, jolla on verraten laaja ja paha otsalohkon vaurio. Onko kyseessä suvun musta lammas ja rikollinen? Ei. Vaurio silti kyllä näkyy ja varsinkin kuuluu. Kyseinen ihminen soittaa sukujuhlissa pianoa kauemman kuin kukaan jaksaisi kuunnella. Eikä hän reagoi normaaleihin vihjeisiin – ”tuota… ruoka kylmenee…” En tiedä - voi olla, että Sapolskyn sukulaisen aivovaurio ei ole sijainniltaan aivan yhtä laaja ja vaarallinen kuin kuolemaantuomituilta väkivaltarikollisilta löytyvät vauriot. Asian ydin ei ehkä kuitenkaan löydy aivoista vaan ihmisen ympäristöstä: on aivan eri asia kasvaa ja kehittyä heikoin itsehillintä- ja empatiataidoin slummissa väkivaltaisten vanhempien lapsena kuin rakastavassa ja suojelevassa perheessä. Kulunutta ilmaisua käyttäen - ihminen on kokonaisuus.

Neuropsykologisissa otsalohkovaurion testeissä potilaita pyydetään usein tekemään asioita, joissa onnistuminen vaatii vaikeamman vaihtoehdon tekemistä: pitää luetella kuukaudet mahdollisimman nopeasti väärinpäin joulukuusta tammikuuhun. Tai pelataan peliä, jossa pitää valita joko yksi suklaanpala tai viisi palasta. Tutkittavan pitää oppia, että jos hän tavoittelee viittä palasta, hän oikeasti saakin vain yhden. Jos hän tavoittelee yhtä palasta, hän saa viisi. Testi on helppo lukiolaiselle, mutta lapselle, simpanssille tai otsalohkovaurioiselle se on erittäin haastava. Itse asiassa tehtävä on helppo myös simpanssille, jos suklaa vaihdetaan puupalikkoihin. Simpanssin äly riittää kieron logiikan ymmärtämiseen, mutta kun näyttämölle tuodaan suloisesti tuoksuva suklaa, simpanssi ”menee tiloihin”, eikä pysty keskittymään. Damasio on havainnut otsalohkovaurioisilla samaa uhkapelikokeessa: tietyistä pakoista saa suuria voittoja mutta vielä suurempia tappioita, toisista pakoista pieniä voittoja mutta vielä pienempiä tappioita. Aivovauriopotilas saattaa lopulta hoksata juonen ja osata selittää sen - ja valita siitä huolimatta kortin huonosta pakasta. 

Aina ei tarvitse olla kyse varsinaisesta aivovaurioista. Joillakuilla otsalohkot vain toimivat huonosti. Raine on tutkinut vankiloihin joutuneita sosiopaatteja, joilla on selviä vaikeuksia aggression hillinnässä. Heidän aivotoimintaansa kuvattiin ensin lepotilassa, kun ei tarvinnut tehdä oikeastaan mitään. Havaittiin, että heidän otsalohkonsa aktiivisuus oli jonkin verran vähäisempi kuin terveillä verrokkihenkilöillä. Seuraavassa vaiheessa heidän piti tehdä otsalohkon toimintoja vaativia tehtäviä, esimeriksi luetella kuukaudet mahdollisimman nopeasti lopusta alkuun. Näitä tehtäviä suorittaessaan heidän otsalohkonsa oli aktiivisempi kuin muilla. Tutkijoiden tulkinta tuloksille oli, että heidän otsalohkonsa täytyi ponnistella normaalia paljon enemmän hoitaakseen tehtävänsä. Normaalitilanteissa asiat vielä sujuvat, mutta he ovat kiihkeissä tilanteissa tavanomaista räjähdysalttiimpia - hieman kuin auto, jossa on vahva moottori, mutta huonot jarrut. 

Otsalohko on myös aivokuoren alueista se, joka kypsyy viimeisenä. Niinpä lasten tunnetusti heikko kyky itsehillintään ei selity vain sillä, etteivät lapset ole vielä ehtineet oppia itsehillintää. Kyse on osin myös siitä, että itsehillinnästä vastaava aivoalue on vasta kehittymässä. Kuuluisassa vaahtokarkkikokeessa nelivuotiaiden pitää odottaa esim. 15 minuuttia, jotta saisivat kolme vaahtokarkkia. Jos ei jaksa odottaa, saa vain yhden. Lapsilla on oppimisesta johtuvia eroja siinä, miten he osaavat käsitellä halujaan ja saada aikansa kulumaan. Tulos selittyy kuitenkin myös sillä, miten hyvin heidän otsalohkonsa toimivat. 

Otsalohkon huono toimintakyky näkyy siis luultavasti alentuneena aktiivisuutena lepäävän ihmisen otsalohkossa. Heikosti toimiva otsalohko taas ennustaa sitä, ettei selviä vaahtokarkkitestistä. Vaahtokarkkitestin ”reputtaminen” nelivuotiaana taas ennusti monenmoista ikävää – heikompia kouluarvosanoja, vaatimattomampaa työhistoriaa ja jopa kohonnutta avieroriskiä. Myönnän, tämä päättelyketju on turhan pitkä ja horjuva. Se pätee onneksi vain keskimäärin - kaikilla vaahtokarkkitestin reputtaneilla ei mennyt huonosti, eikä kaikilla laiskan otsalohkoaineenvaihdunnan omaavilla ole impulssikontrolliongelmia. Tilannetta voisi verrata tupakointiin - kaikki tupakoitsijat eivät sairastu keuhkosyöpään, mutta kessuttelu nostaa kenen tahansa sairastumisriskiä merkittävästi. Tuon keskimääräisen riskin olen valmis uskomaan - siis että otsalohkon alhainen lepoaktiivisuus keskimäärin ennustaa yksilölle ongelmia itsehillinnässä. Niinpä on sydäntäsärkevää kuulla Sapolskyn referoima tutkimustulos: slummiolosuhteissa kasvaneilla lapsilla havaittiin selvästi keskiarvoa alempi etuotsalohkon aktiivisuus lepotilassa. Yhdysvaltain äärioikealla (ehkä jopa Suomessakin) on harrastusta ajatella, että ovat ansainneet kohtalonsa – ovat joutuneet elämään slummissa, koska eivät ole osanneet hoitaa asioitaan, ovat velttoilleet moraalisesti. Hyvinvointivaltion kasvattina ajattelee syysuhteen automaattisesti toisin päin: näiltä ihmisiltä riistetään reilu menestymisenmahdollisuus jo lapsena. Sapolsky on samaa mieltä: otsalohkossa on poikkeuksellisen paljon reseptoreja stressihormoneille, ja ylenpalttinen stressialtistus voi siten surkastuttaa juuri aivojen otsalohkoa - voiko lapsi olla vastuussa siitä, että hän elää ympäristössä, joka turmelee hänen aivonsa. 

Otsalohkon heiketessä tai tuhoutuessa vaarassa on myös empatiakyky. Syvältä otsalohkon sisältä löytyy alue nimeltään anterior cingulate (lukiossa ei tarvitse tuota nimihirviötä opetella, mutta termi on hyvä hakusana, jos haluat perehtyä asiaan syvällisemmin). Sillä on monia tehtäviä, mutta se lienee olennainen myös kyvyllemme tuntea empatiaa. Kyky empaattisesti ennakoida, mitkä asiat tuottavat muille tuskaa, puolestaan edistää itsehillintää. Useinmiten en edes halua tehdä asioita, jos ne aiheuttavat tuskaa muille.   

Myös otsalohkon ulkopuolelta löytyy itsehillintään liittyviä rakenteita. Esimerkiksi syvällä ohimolohkon alla sijaitseva mantelitumake vastaa pelkoreaktioiden tuottamisesta. Sen ansiosta ajatuskin kiinnijäämisen seurauksista - moitteista, rangaistuksista jne. - aiheuttaa pulssin kohoamista, käsien hikoilua ja kaiken kaikkiaan epämiellyttävää oloa. Näin ollen mantelitumakekin hoitaa osansa itsehillinnästä. Reine kertoo luennossaan, että monilla rikoksiin syyllistyneillä havaitaan myös heikentynyt pelkoreaktio.

Jos ihmisen otsalohko toimii jo valmiiksi huonosti,
alkoholia ei kannataisi nauttia kovin paljoa.
Otsalohko on niin älyttömän mielenkiintoinen, että tässä ehdin vain raapaista pintaa. Toisaalta on hyvä muistuttaa, että suuri osa mainitsemistani asioista, ovat vasta alustavia tutkimuksia. Jos tutkimustulokset tarkentuvat ja vakiintuvat tässä esitettyyn suuntaan, ihmiskunta joutuu hiomaan käsityksiään moraalisesta ja juridisesta vastuusta.Oikeislaitos pystyy tällä hetkellä käsittelemään lähinnä selkeää syyntakeettomuutta - kun ihminen on niin sekaisin, ettei hän ymmärrä tekonsa seurauksia tai erota oikeaa väärästä. Oikeuslaitos pystyy ehkä myös huomioimaan laajan otsalohkovaurion, jolloin on selvää, että ihmisen itsehillintäkyky ei ole lähelläkään normaalia. Sen sijaan on varsin vaikeaa ottaa huomioon sitä, että synnynnäisessä kyvyssämme itsehillintään lienee merkittäviä eroja. Oikeislaitoksen toiminta menee varsin mutkikkaaksi, jos tuomiot pitää aina räätälöidä otsalohkon levonaikaisen aktiivisuuden mukaan! Varsinkin, kun ominaisuus on vain osin synnynnäinen, siihen voi harjoitelulla ja terveillä elämäntavoilla (mm. riittävä uni) vaikuttaa. 

Kuka tietää, ehkä jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa meidän aikaamme tarkastellaan barbaarisena vaiheena, jolloin vankilaan tai jopa kuolemaan tuomittiin niitäkin pahantekijöitä, jotka olivat ilmeisen syyttömiä otsalohkonsa heikkoon toimintakykyyn. 


Sapolskyn mainio ja eläväinen luento:

Reinen luento. Itse vaikutuin kovasti kohdasta, jossa kerrottiin, miten jo ruokavalion parantaminen vähensi rikollisuusriskiä.
https://www.youtube.com/watch?v=nnl5WF2ScNM

Vielä yksi linkki. Kiinnostava mutta otokseltaan kovin pieni tutkimus anterior cingulatesta

maanantai 25. heinäkuuta 2016

OHIMOLOHKO (Temporal lobe)


- Aivotutkimus on suunniteltu tekemään opiskelijat hulluiksi.
- Miten niin?
- Koska mikään ei ole helppoa ja suoraviivaista. Näkeminen ei voi tapahtua pelkästään takaraivolohkon näköalueella, vaan vähän siellä sun täällä. Kun siirrytään ohimolohkoon, meno menee entistä villimmäksi.
- Jaa… ei kai se nyt niin ihmeellistä. Ohimolohkossa oli kuuleminen ja …
- Ei noin voi sanoa. Kuuloaivokuori on kyllä ohimolohkossa, ja se hoitaa kuulemisen perusjutut, mutta esimmerkiksi päälaenlohkossa on alue, jossa kuultua, nähtyä ja kehossa tunnettua yhdistellään. Ohimolohkon sisältä taas löytyy mantelitumake joka lisäilee kuultuun tunne-elämyksiä.
- Okei. Voiko sanoa, että näkeminen tapahtuu pääosin takaraivonlohkossa ja kuuleminen pääosin ohimolohkossa. Se olisi ihan helppoa. Lisää aina vaan tuo ”pääosin”.
- No joo. Mutta sitten tullaan kielellisiin kykyihin. Ohimolohko on kielellisten kykyjen kannalta aivan keskeinen, mutta et silti voi sanoa, että kieli toteutuu pääosin ohimolohkossa.
- Miksen?
- Koska puheen tuottamisen kannalta olennainen Brocan alue onkin otsalohkossa.
- Mitäs se ohimolohko sitten tekee.
- Siellä on mm. Wernicken alue, joka on tärkeä kielen ymmärtämisen kannalta.
- Okei. Anna kun arvaan: Se on tärkeä alue, muttei ainoa.
- Jep.
- Ei toikaan ole kauhean paha. Sanoo vaan, että puheen tuottaminen on otsalohkossa Brocan alueella ja puheen ymmärtäminen ohimolohkon Wernicken alueella.
- Mitä unohtu?
- Pääosin Brocan ja pääosin Wernicken alueella.
- Okei. Mutta ei tuokaan ihan riitä.
- Eipä tietenkään (narskuttelee hampaitaan).
- Brocan alue ei nimittäin pelkästään vastaa puheen tuottamisesta, vaan osallistuu jollakin tavoin myös kielioppiin. Sitten jos puhutaan lukemisesta ja kirjoittamisesta…
- Anteeksi että puhun päälle, mutta mä en pysty ottaa enää lisää vastaan. Otsalohkon Broca on pääosin puhuminen ja ohimolohkon Wernicke pääosin ymmärtäminen. Se saa nyt riittää.
- Ok. Mutta ohimolohkon tärkein tehtävä oikeastaan puuttuu.
- Jaa että tää oli vasta veryttelyä (tuijottaa epäuskoisena puhujaa)
- Tavallaan. Ohimolohko on muistin kannalta tärkeä.
- Okei. Selviän tosta. Se on varmaan taas niin, että muisti on pääosin ohimolohkossa.
- Ei ole.
- No osittain?
- Ei kannata oikeastaan sanoa niinkään.
- Juu ei kannata varmaan sanoa yhtään mitään (hyvin happamasti).
- Kyllä siitä kannattaa sanoa paljonkin. Esimerkiksi taitomuistin kannalta ohimolohkolla ei ole paljoakaan väliä. Mutta deklaratiivisen muistin kannalta se on ihan välttämätön.
- Jaahas… mitäs tämä deklaratiivinen on?
- Se muisti, joka vaatii tietoisen muistihaun. Sun ei tarvitse pyöräillessä muistella miten pyöräillään, mutta kokeessa joudut tietoisesti muistelemaan ja ponnistelemaan, että mitä kaikkea on tullut opittua. 
- Tarkoitat siis faktojen muistamista.
- Puhutaan mieluummin tietomuistista, mutta joo. Sen lisäksi deklaratiiviseen kuuluu myös tapahtumamuisti.
- Onko se omaelämäkerrallinen muisti?
- Ei ihan. Tapahtumamuistiin kuuluu myös sellaiset tapahtumat, jotka eivät suoraan koske sinua.
- Hyvä on… antaudun. Siis ohimolohkossa tapahtuu toi sun deklaratiivinen muistis… varmaan taas pitää sanoa, että ”pääosin”.
- Hmm… se on vähän mutkikkaampaa.
- Arvasin. (Itkua pidätellen).
- Ensinnäkin nyt puhutaan ns. mediaalisesta ohimolohkosta ja sen sisällä olevasta hippokampuksesta.
- Ton sun mediaalises minä kyllä ohitan, mutta okei.. ohimolohko ja sen sisällä oleva hippokampus, mitä niistä.
- Tai jos ollaan tarkkoja, niin ei oikeastaan pelkkä hippokampus, vaan ”hippocampal formation”, johon kuuluu myös dantate gyrus, subiculum, presubiculum, parasubiculum ja entorhiniaalinen ohimolohkon osa.
- Hei… itekin lunttasit. Mä en tota rimpsua opettele.
- Okei ei tarvikaan… no hippokampus ja pääosin ohimolohkon aivokuorelta löytyvät alueet ovat välttämättömiä uusien muistojen syntymiselle. Kuluisalta H.M. potilaalta poistettiin vaikean epilepsian takia mm. hippokampus molemmista aivopuoliskoista.
- Muunmuassa?
- Jotta pääsisi käsiksi hippokampukseen täytyy raivata tieltä joitakin muitakin aivorakenteita. En muista mitä, mutta niillä on taatusti jokin kamalan pitkä ja vaikeasti muistettava nimi, jota et halua opetella.
- Fair enough.
- Joka tapauksessa, hippokampuksen poistaminen aiheutti anterogradisen amnesian, eli hän ei oppinut enää uusia asioita tai tapahtumia. Jos olet nähnyt ”memento” –elokuvan, niin sellaisen.
- Okei. Pitääkö  tuo Antero G opetella.
- Anterogradinen amnesia. Pitää.
- Hyvä on. Siis ohimolohko: Vastaa pääosin kuulemisesta, siellä sijaitsee myös kielen ymmärtämisen kannalta tärkeä Wernicken alue ja hetkinen… kasvojen tunnistaminen alue, haa muistinpas sen, vaikket sinä puhunut siitä mitään … ja sitten ohimolohkon sisällä on hippokampus, joka on tärkeä uusien muistojen luomisessa. Hippokampuksen vaurioituminen aiheuttaa anterogradisen amnesian, eli uusien asioiden ja tapahtumien muistaminen kärsii. Onhan toi aika kamala, mutta kai mä sen opin.
- Paitsi että eihän se tietenkään ole noin yksinkertaista.
- Ei tietenkään. (Vaipuu maahan, ottaa sukat jalastaan ja alkaa imeä peukalovarvastaan ja itkeä hiljaa)
- HM:lle tuli nimittäin myös retrogradinen amnesia, eli muistinmenetys joka kohdistui sairautta edeltävään aikaan.
- Eikös voisi vaan sanoa, että menetti muistinsa. 
- Ei. Koska retrogradinen amnesia on harvoin täydellinen. HM muisti lapsuutensa tapahtumia, mutta ei mitään ajalta hieman ennen leikkausta.
- maiskis maiskis, (imee taas varvastaan).
- Tämä on siinä mielessä jännittävää, että säilömuistot näyttäisivät vaihtavan aivoissa paikkaa. Tai ainakin niin, että tuoreet muistot tarvitsevat hippokampusta, vanhemmat muistot eivät.  Äläkä enää ime varvastasi, se on rumaa.
- Ok, sillä ehdolla, että mun ei tarvitse opetella anteroa ja retroa.
- Anterogradista ja retrogradista amnesiaa. Ok, ei tartte, jos siitä palkkaa lakkaat imemästä varpaitasi. Mutta jaksaisitko opetella myös sen, että hippokampus on varsin tärkeä navigoinnissa ja paikkojen hahmottamisessa.
- Onko pakko?
- Ei mutta olisi se kiva. Lääketieteen nobel vuonna 2014 voitettiin selvittämällä, miten aivojen sisäinen GPS toimii hippokampuksen… tai hippocampal formationin avulla.
- Okei, hyvä on. Mutta tässä oli nyt varmaan kaikki ohimolohkosta.
- Ei oikeastaan. Esimerkiksi neurologi Ramachandran puhuu ”ohimolohkopersoonallisuudesta”.  Hän viittaa siihen, että ohimolohko epilepsia saattaa ehkä muuttaa ihmisen luonnetta. Osalla ohimolohko-epilepsia potilaita esiintyy kohtausten aikana lähes uskonnollisia kokemuksia. He saattavat kokea universuminen todellisuuden paljastuneen heille tai jumallisen läsnäoloa tms. Ramachandran pohtii, että usein toistuvat kohtaukset saattavat muuttaa aivoja niin, että ihmiselle kehittyy ”ohimolohkopersoonallisuus” – hänellä on korostunut taipumus kokea asioita kosmisesti, filosofisesti ja uskonnollisesti  merkittävinä. Ramachandran pohtii, että ehkä meillä on kaikilla tuo kyky… saatamme kokea huikaistumisen hetkiä aamuöisellä uintiretkellä tai katsoessamme tähtitaivasta. Ohimolohkoepilepsia voi vahvistaa noita hermoratoja niin, että tavallinen kivenmurikkakin herättää kosmisen huikastumisen. Arvellaan, että mm. kirjailja Dostojevskillä olisi ollut ohimolohko-persoonallisuus.
- Tuohan on oikeastaan aika kiinnostavaa. Mikset kertonut tuota heti alussa? Olisin ollut paljon kiinnostuneempi ohimolohkosta tuon jälkeen.
- No… koska koko juttu on varsin spekulatiivinen. Nuo pikkumaisia käsitejakoja vaativat asiat tiedetään aika varmasti. Brocan ja Wernicken alueen ja hippokampuksen vaurioita on tutkittu paljon. Ohimolohkopersoonallisuus on enemmän alustavaa arvailua kuin tiedettä.
- Joo, ja jos siitä joskus tulee valtavirtatiedettä, niin se tarkentuu kamalasti ja joudun opettelemaan lisää  pikkumaisia käsitejakoja ja pitkiä latinankielisiä aivoalueita.
- Jeps... ja minä tietysti yksinkertaistin asioita hirveästi. Jos hermosi kestävät, voit katsoa oheisesta linkistä videon "aivoatlaasta". 
http://www.hs.fi/tiede/a1461812229393

Ja sen jälkeen saat palkkioksi spekuloida Ramachandran kanssa: 

https://www.youtube.com/watch?v=qIiIsDIkDtg

lauantai 23. heinäkuuta 2016

TAKARAIVOLOHKO (occipital lobe)

Aina ei mene ihan putkeen
Kun hieman alle tuhat vuotta sitten opiskelin lukiossa psykologiaa, opin monta asiaa täysin väärin. Onneksi siitä ei ollut paljon haittaa, sillä osasin kirjoittaa koevastaukset niin, etteivät väärinymmärykseni tulleet näkyviin. Taito sekin. Luulen myös, ettei kukaan opi kaikkea oikein heti kerralla, vaan ihminen käyttää jotakuinkin koko elämänsä oppiakseen asiat aina vain hieman tarkemmin, paremmin ja syvällisemmin kuin ennen.

Minun oli jostakin syystä kovin vaikeaa hahmottaa, miten näkeminen aivoissa tapahtuu. Ajattelin, että silmään heijastunut kuva vaeltaisi hermoissa jotenkin valon kaltaisena  ja heijastuisi aivoihin kuin valkokankaaseen. Jokin vanha ja mutkia oikova opetusvideo taisi luoda tämän harhaisen käsitykseni. Jos jotakin tiedetään varmaksi, niin se, että näkeminen EI tapahdu noin. Takaraivolohko on kyllä välttämätön näkemiselle, mutta se EI ole valkokangas. Lisäksi valo EI sellaisenaan kulje hermoissa. Jotta aivot ymmärtäisivät mistään mitään, on asiat käännettävä aivojen kielelle: aivot puhuvat ”hermoimpulssia”.  Näkemisen tapauksessa silmän tappi- ja sauvasolujen täytyy muuttaa valonsäteet sarjoiksi hermoimpulsseja. Ne puolestaan päätyvät aivokuoren takaraivolohkoon, jossa hermosolut osaavat tulkita saamiaan hermoimpulsseja. Jotkut aivotutkijat vertaavat tapahtumaa morsetukseen – silmän sauva- ja tappisolut lähettävät hermoimpulssisarjoja kuin morsettaja, aivojen tehtävä taas on ottaa vastaan ja purkaa tuo koodi.

Takaraivolohko
Siitä päästää seuraavaan väärinym-märrykseeni. Kuvittelin takaraivolohkon vastaavan näkemisestä kokonaan ja muiden aivon osien vain tarkastelevan takaraivolohkon luomaa näköhavaintoa. Näinhän asia usein kaavioissa esitetään - takaraivolohkon kohdalla lukee yksiselitteisesti - näkeminen. TAAS VÄÄRIN. Takaraivolohkossa sijaitseva ns. primäärinen aivokuori on kyllä välttämätön tietoiselle näkemiselle, mutta se ”koodaa” lähinnä rajapintoja ja hahmoja. Kuuluisa neuropsykologi Oliver Sacks havainnollistaa asiaa hallusinaatioiden avulla: jos ihmisellä on ensisijaisen näköaivokuoren aiheuttamia näköharhoja, hän näkee lähinnä geometrisiä muotoja (on aika harvinainen hallusinaation tyyppi). Kasvoja näkevällä (tai hallusinoivalla) puolestaan aktivoituu ns. fusiforminen gyrys, mutta sepä sijaitseekin aika kaukana ohimolohkossa. Päälaenlohko ja erityisesti otsalohko taas vaikuttavat mm. siihen, mihin suuntaamme katseemme ja tarkkaavaisuutemme. Näkeminen ei siis tarkalleen ottaen tapahdu takaraivolohkossa, vaan vähän siellä sun täällä aivoja. Aivot näyttäisivät olevan pikemminkin hajautettu kuin keskitetty systeemi – parin ”tuplaydinprosessorin” sijasta aivoissa on hurja määrä erikoistuneita hermoverkkoja, jotka työskentelevät yleensä yhtä aikaa: samalla kun ensisijainen näköaivokuori purkaa ääriviivojen koodia ja tekee muuta perushahmottamista, liikkeen tunnistamisesta vastaava alue alkaa jo käsitellä liikettä, kasvojen tunnistusalue etsii kasvoja jne. Toistaiseksi on vielä aikamoinen arvoitus se, miten tuo moninainen touhu yhdistyy yhtenäiseksi näkökokemukseksi. (Jos haluat perehtyä asiaan liittyviin teorioihin ja olet hyvin kunnianhimoinen, voit aloittaa vaikkapa lukemalla englanninkielisestä wikipediasta jutun ”Binding problem”. Kyseinen termi on muutenkin hyvä hakusana lisätiedon hakemiseen asiasta.)

Kolmas väärinym-märrykseni liittyi siihen, miten takaraivolohkon hermosoluista tulee näkemisen hermosoluja. Kuvittelin näköhermosoluissa olevan jotakin näkemisen tuottavia erikoisominaisuuksia. Tämänhetkisen tiedon valossa tuokin luuloni on enemmän väärin kuin oikein. Vaikka hermosoluja on monennäköisiä ja niillä on eroja esim. toimintanopeudessa, hermosolujen perusidea näyttäisi olevan kaikkialla aivoissa ja vieläpä kaikilla eläimillä sama: Hermosolut joko välittävät hermoimpulssin eteenpäin tai pysäyttävät sen. Niin näkemiseen, kuulemiseen kuin vaikkapa puhumiseen liittyvät hermosolut lähinnä vain vastaanottavat, lähettävät ja pysäyttävät hermoimpulsseja. Ihmisen hermosolut eivät tässä mielessä ole parempia kuin vaikkapa etanan hermosolut. Miten moinen on mahdollista? Ehkä asia ei lopulta ole kovin kummallinen. Jospa yksittäiset hermosolut ovat kuin kirjaimet tekstissä: Shakespearen kaltainen mestarikirjailija joutuu käyttämään samoja kirjaimia kuin mattimeikäläiset, samoin ihminen käyttää pohjimmiltaan samoin toimivia hermosoluja kuin etanat. Kirjainten viisaus ja merkitys syntyy siitä, miten niitä laitetaan jonoiksi riville, hermosolujen viisaus ilmeisesti syntyy siitä, millaisia yhteyksiä ja hermoverkkoja ne rakentavat toisten hermosolujen kanssa.

Miten siis takaraivolohkon hermosoluista tulee näkemisen "koodareita"? Jonkinmoinen osaselitys on se, että silmistä tulevat hermoimpulssien sarjat opettavat näköaivokuoren tekemään hommansa. On jonkin verran todisteita, että jos näköhermo johdettaisiin silmästä kuuloaivokuorelle, oppisimme näkemään kuuloaivokuorellamme. (Emme luultavasti kovin hyvin, sillä näköaivokuorella on mm. juuri näkemiseen sopivia yhteyksiä muihin aivoalueihin.) Aivoja ei pidä verrata liian suoraviivaisesti tietokoneeseen, mutta tällä kohtaa tiettyä yhtäläisyyttä on olemassa: Jos haluat, että tietokoneellasi pystyy tekemään tekstinkäsittelyä, sinun pitää asentaa siihen tekstinkäsittelyohjelma. Jos haluat, että aivosi pystyvät näkemään, sinun pitää - mieluiten jo vauvana - katsella maailmaa, jotta silmistä tulevat hermoimpulssisarjat "ajavat näönkäsittelyohjelman" aivoihisi.