lauantai 24. syyskuuta 2016

SURU

Runoilija ja kansanedustaja Tommy Tabermanilla kertoi aikanaan lehdissä, miten surunsa kanssa jää helposti yksin. Hänellä oli todettu syöpä, jota ei voinut enää hoitaa. Kun asia tuli julki, Tabermanin puhelin vaikeni, ihmiset eivät enää ottaneet yhteyttä, ehkä he halusivat antaa hänelle sairastamisrauhan – Taberman itse ei moista hiljaisuutta kaivannut.  

Tunnistan tilanteen omalta työuraltani. Eräs työtoverini menetti lapsensa. Kun hän palasi töihin, huomasin aluksi vältteleväni häntä. Tunsin tietenkin valtavasti myötätuntoa, mutta minua pelotti. En oikein tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Kaikki tuntemani sanat tuntuivat täysin riittämättömiltä ja tyhjiltä. Minun täytyi kerätä koko työpäivä rohkeutta ja vasta kun oppitunnit olivat ohi, uskalsin mennä sanomaan osaanottoni. Olin tietysti kömpelö, mutta luullakseni niin olivat kaikki muutkin. Suuren surun edessä ei kai oikein voi olla muuta kuin myötätuntoinen ja avuton.

Niinpä minusta oli lohduttavaa lukea Salli Saaren kriisiapua käsittelevästä kirjasta Kuin salama kirkkaalta taivaalta (s. 142), että samantapaisia kokemuksia on alan ammattilaisillakin. Katastrofipsykologisen työmuodon Suomeen tuoneen Krister Anderssonin ensikokemus alasta oli myös täynnä avuttomuutta. Hän kuunteli lapsensa menettäneen äidin tuskaa, piti kädestä, mutta ei osannut sanoa juuri mitään. Hän koki olleensa aivan surkea auttaja. Myöhemmin äiti soitti kiitollisena – apu oli tuntunut korvaamattomalta. Näin siitä huolimatta, ettei hän ollut osannut sanoa oikein mitään. Tai oikeammin – juuri sen takia. On nimittäin paljon tarinoita, joissa suuren surun keskellä olijat kokevat positiivista näkökulmaa ja toivoa tarjoilevat auttajat aivan sietämättöminä ja epäempaattisina. Samoin useimmat ihmiset haluavat surullisina kuunnella surullista musiikkia, eivät iloista. Surua ei halua eikä voi muuttaa joksikin muuksi liian nopeasti. Suru ottaa oman aikansa.

Tästä näkökulmasta on hieman vaikea ymmärtää diagnosointijärjestelmien (DSM ja ICD) näkemystä masennuksesta: Fobia diagnoosien kohdalla sentään ajatellaan, että pelon pitää olla jollakin tavalla aiheeton tai kohtuuton. En saa fobiadiagnoosia siitä, jos pelkään väkivaltaisesti käyttäytyvää isokokoista, aseistettua miestä. Saman luulisi pätevän masennukseen ja suruun. En saa masennusdiagnoosia, jos suren hyvästä syystä. ICD järjestelmä hyväksyy kuitenkin päteväksi surun syyksi vain lähiomaisen kuoleman. Muista syistä johtuvat, yli kaksi viikkoa kestäneet surureaktiot kehotetaan diagnosoimaan masennukseksi. Monen psykologin on vaikea hyväksyä tällaista näkemystä surusta.

Paljon viisaammalta kuulostaa uskontotieteilijä Mari Pulkkinen, joka teki surusta väitöskirjan. Hän kritisoi termiä surutyö ja korostaa, ettei suru ole mikään homma, jonka voi noin vain hoitaa alta pois. Suru ottaa aikansa, ja kukin suree yksilöllisellä tavallaan. Suru on monimutkainen asia.

Itse asiassa voisi väittää, että surun pakeneminen on haitallista. Jos esimerkiksi seurustelusuhteen kariuduttua aloittaa heti uuden suhteen, mieli on kuitenkin vielä kiinni edellisessä suhteessa. Tällöin uusi kumppani kokee luultavasti olevansa jonkinlainen korvike: todennäköisyys, että tämä uusikin suhde kariutuu, on tällöin aika korkea. Psykologian tehtävä ei silti ole moralisoida tällaistakaan ratkaisua. Tekee vain mieli vihjata, että menetysten jälkeen kannattaa antaa itselleen aikaa toipua.

Omassa ajattelussani suru on enemmän keino pitää mielenterveyttä yllä kuin mielenterveydenhäiriö. Suru on - ainakin minulla - todellisin keino käsitellä menetyksiä, joita ei voi muuksi muuttaa. Onpa sitten kyse läheisen kuolemasta, omasta rajallisuudesta tai uraan ja ihmissuhteisiin liittyvistä menetyksistä. Suru menee suremalla aikansa, eikä siinä mikään temppuilu auta. 

Suru ottaa aikansa, mutta myönnettäköön, että suruun voi jäädä kielteisellä tavalla kiinni. Yritän kuvata tätä Elisabeth Kübler-Rossin surun vaiheteorian avulla.
1)    Ensireaktiona menetykseen on usein kieltäminen tai jonkinlainen shokki. Mieli on epäuskoinen ja yrittää kieltäytyä käsittelemästä tapahtunutta. Tämä kuuluu asiaan, mutta on pitkittyessään haitallista. Seurustelusuhteen päättymisessä tähän vaiheeseen juuttuminen voisi olla esimerkiksi sitä, että jää vuosiksi haikailemaan päättyneen suhteen perään ja idealisoi menettämänsä suhteen niin täydelliseksi, ettei mikään ihmissuhde voi vetää sille vertoja.
2)    Kieltämisen jälkeen tulee usein viha. Se on ymmärrettävää, mutta menee ajallaan ohi.  Tähän vaiheeseen juuttuminen voisi seurustelun päätyttyä olla esimerkiksi jatkuvaa kumppanin häiritsemistä ja vahingontekoa. Tai katkeroitumista tyyliin – kaikki miehet on sikoja. Katkeran ihmisen taustalla voi siis olla jokin menetys, josta hän ei ole päässyt yli.
3)    Kaupankäyntivaiheessa menetyksen lopullisuus yritetään estää muuttamalla itseä. Minä muutun, sitten hän ottaa minut takaisin. Laihdutan, parannan tapani tms. Tähän vaiheeseen juuttumisena voisi pitää myös pitkään jatkuvaa ahdistunutta yritystä vahvistaa miehekkyttään tai naisellisuuttaan: hylätyksi tuleminen on järkyttänyt uskoa omaan viehättävyyteen, ja uusien kumppanien velvollisuudeksi määrittyy  kaikkien itse-epäilyjen kumoaminen.
4)    Varsinainen suru, joka kohtuuttomasti pitkittyessään voi muuttua masennukseksi. Tarkan aikarajan antaminen surulle tuntuu kuitenkin mauttomalta, ja ICD tautiluokituksen mainitsema kaksi viikkoa tuntuu huonolta vitsiltä.
5)    Hyväksyminen, joka ei tosin tarkoita sitä, ettei surua enää lainkaan tuntisi. Pikemmin sitä, että mieli vapautuu jatkamaan elämäänsä.

Surun vaiheita ei ole mielekästä ymmärtää jäykkänä normina siitä, miten kaikkien ihmisten surun pitäisi mennä. Se on kuitenkin hyödyllinen älyllinen työkalu ja auttaa tunnistamaan inhimilliseen kärsimykseen liittyviä ilmiöitä.

Kärsimys on kovaa eikä välttämättä aina jalosta. Läpikäyty suru tuo kuitenkin ihmiseen tiettyä vakavuutta ja syvyyttä. Omakohtaisesti koettu suru voi auttaa ymmärtämään ja suhtautumaan myötätuntoisesti toisten suruun. En kuitenkaan ajattele, että ihmisen surun tarvitsi olla jotenkin leimallisen ylevää tai kaunista. En lämpene ajatukselle mallikelpoisesta surijasta, joka kantaisi kärsimyksensä buddhalaisen tyynesti. Surusta selvitään, mutta matkalla ei tarvitse kerätä tyylipisteitä. Jos hyvin käy, matkalta kertyy kuitenkin enemmän kiitollisuutta kuin katkeruutta. Näin voi käydä erityisesti silloin, jos kohtaa surussaan ihmisiä, jotka suostuvat jakamaan surua pakenematta surijaa tai yrittämättä lohduttaa häntä teennäisesti.


sunnuntai 4. syyskuuta 2016

KIELI JA KÄSITTEET

- Kävin aikanaan terapiassa ja siitä oli paljon apua. On kuitenkin vaikea selittää, mikä siinä oli parantavaa.  
- Höh. Eikös se ole itsestäänselvyys. Totta kai puhuminen auttaa.
- Ei se ole sanottua. Moni kokee, että on paras olla puhumatta pahoista, älä herätä nukkuvaa karhua, sanotaan. Joskus se voi olla hyvä neuvo.  
- Juu juu, mutta toi on semmoisten ihmisten kanta, jotka… (keskeyttää, sillä tajuaa aikovansa nimitellä ihmisiä rumasti)…  No, syvälliset ihmiset puhuu tunteistaan ja ratkoo riitansa puhumalla ja… miksi sä oot noin epäilevän näköinen?
- Koska ihan aidosti epäilen. Kielen mahti ei ole kaikkivoipa.
- En mä nyt mistään kaikkivoipuudesta puhunut…
- Et, mutta ajattelit. Kielen valtaa liioitellaan. Pessimisti voi opetella puhumaan optimistisen kuuloisesti ja säilyä silti pessimistinä. Opiskelija voi kirjoittaa fiksuja opiskelutekniikasta ja opiskella silti tehottomasti. Voin kirjoittaa kirjan polkupyöräilystä, vaikka en edes osaisi ajaa pyörällä. Muistatko Gazzanigan aivohalkiopotilaat?
- Ne joilta oli aivokurkiainen leikattu eikä vasen ja oikea aivopuolisko enää tienneet toistensa ajatuksista.
- Jep. Gazzaniga puhuu myös vasemman aivopuoliskon tulkista, joka ei tee päätöksiä, mutta keksii jälkikäteen selityksiä. Terapia saattaa toisinaan muuttaa vasemman aivopuoliskon sepittämää tarinaa potilaan elämästä, mutta potilaan tapa toimia, tehdä päätöksiä ja kokea asioita ei ole suuresti muuttunut.
- Mutta juurihan sä alussa sanoit, että itsellesikin terapiasta oli hyötyä.
- Kyllä, mutta se hyöty ei ainakaan ensisijaisesti ole siinä, millaisen tarinan vasemman aivopuoliskoni tulkki minusta kertoo tai millaisen aineen kirjoittaisin aiheesta ”minä”.
- Mutta sähän et käynyt missään käyttäytymisterapiassa, vaan ihan… että sinä puhuit ja terapeutti kyseli, kommentoi ehkä tulkitsikin.
- Juupa juu, mutta puhe on kuitenkin jotenkin pelkkää pintaa. Kuvaisin omaa terapiaani mieluummin Vygotskyn käsitteillä. Hänen mukaansa alussa, siis ihan vauvaiässä on vanhemman ja lapsen vuorovaikutus. Siinä on vuorottelevaa ääntelyä, vähitellen puhettakin. Lopulta lapsi alkaa höpöttää myös ääneen itsekseen, kunnes vihdoin tuo höpinä sisäistyy sisäiseksi puheeksi, ajatteluksi.
- Tunnen teorian, mutta se on aina ollut minusta jotenkin lattea ja mitäänsanomaton.
- Äläs nyt. Ajatusta voi jatkaa. Ihminen kirjoittaa tekstiinsä (tai puhuu puheeseensa) aina lukijan. Hyvälle ystävälle voi sanoa rennosti: ”Moi kakkapökäle, mitä kuuluu?”, ja ystävä ymmärtää sen ystävälliseksi. Sä et toivottavasti sano samoin opettajallesi.
- En vieläkään ymmärrä, mitä ajat takaa.
- Sä virität puheesi ja kirjoituksesi aina vastaanottajan mukaan – arvostelijalle puhut puolustautuen ja varovasti, ystävälle rennommin ja huolettomammin jne.
- Ok. Entä sitten?
- Myös sun sisäisellä ajattelullasi on "yleisö". Kun hiljaa mielessäsi höpäjät omia ajatuksiasi, sinulla on jonkinlainen ”yleistynyt toinen”, jolle puhut. … Tai no… jos joku on suututtanut sinut, puhut hetken aikaa varmaankin sisäistä puhetta hänelle. Saarnaat mielessäsi hänelle ja osoitat hänen lukemattomat virheensä.
- Okei. Ton tunnistan. Mutta kun olen vihainen... sanotaan nyt vaikka Pentille, niin kyllä mä mielessäni raivoan juuri Pentille, enkä millekään helkkarin yleistyneelle toiselle.  
- Oikein, hyvä tarkennus, juuri noin. Mutta silloin, kun et ole suuttunut kenellekään, kun kaikki on ihan tavallisesti… silloinkin ajatuksillasi on eräänlainen yleisö, se on ”yleistynyt toinen”. Se ei ole kukaan yksi ihminen, vaan jonkinmoinen ajatustesi yleisö. 
- Ok. Mutta miten tämä liittyi terapiaan.
- Terapia muutti mun ”yleistynyttä toista”. Olin pitkään vuorovaikutuksessa ystävällisen ja ymmärtävän mutta myös aika lahjomattoman ihmisen kanssa. Terapeutista tuli iso osa mun yleistynyttä toista, jolle ajatuksiani hiljaa mielessäni puhun. 
- Eli sä juttelet mielessäsi yhäkin sun terapeutille. 
- Ei, vaan terapeutille juttelu muutti sitä, miten koen oman päänsisäisen yleisöni.
Aiemmin ajatusteni yleisö oli aika ankara ja jyrkkä. Terapeuttini ansiosta ajatteluni yleisö on ainakin omasta mielestäni salliva mutta rehellinen.
- Mutta sittenhän se meni niin, että puhuminen auttoi ja mä olin koko ajan oikeassa.
- Kyllä ja ei. Juttu ei ole siinä, mitä puhun ja millaisiin sanoihin päädyn. Voin uusia puhetyylini fiksuksi ja puhua papattaa järkevyyksiä niitä oikeasti tajuamatta. Hieman kuin opetettu papukaija. Tai puhetyylini voi pysyä aika samana, mutta oloni on valtavasti kohentunut, koska oma päänsisäinen yleisöni on vihdoin minun puolellani. 
- Eikös toi ole hiustenhalkomista.
- Kyllä ja ei…
- LOPETA JO!
- Okei. Anteeks. Mutta haluan vielä lausua runon.
- Kenelle. 
- Ystävälleni kielelle. 
- Oot outo. 
- Kiitos. 

Oodi käsitteille
Ilman sinua olisimme karvattomia simpansseja.
Sinun ansiostasi voimme kehitellä ajatuksia yhdessä
     ja siirtää ne seuraavalle sukupolvelle
     ja mullistaa maailmamme
  jälleen kerran.  

Sinun avullasi muistamme paremmin,
             ja havaitsemme tarkemmin.
             himbaheimo, joka havaitsee vihreässä värissä pieniäkin sävyeroja,
             koska he nimeävät värejä niiden kirkkauden mukaan.

Sinä myös petät meitä.
            Himbojakin, jotka eivät havaitse murretun vihreän ja sinisen eroa,
               koska heidän kielensä ei tee eroa sinisen ja vihreän välille.

Sinä houkuttelet liioittelemaan.
              Luomme käsitteen laudatur vastaus ja eximian taso.
                    Lars sai 36 pistettä, Elina 32, he ovat L:n kirjoittajia.
                        Sini sai 31. Hän on eximian kirjoittaja.
              Sinä luot enemmän tai vähemmän mielivaltaisia jakoja, 
                           yhdistät Jaskan ja Elinan samaan luokkaan,  
                                 viskaat Sinin toiseen, koska jossakin pitää rajan olla.

Mutta et sinä siihen tyydy. 
        Sinä yhdistät Sinin ja Elinan koska he ovat naisia, mutta Lars on mies. 
        Sinä yhdistät Sinin ja Elinan koska he ovat suomalaisia ja Lars syntyjään ruotsalainen.
        Sinä yhdistät Sinin ja Larsin koska he ovat kaupunkilaisia ja erotat maaseudun Elinan.

Sinä teet kaoottisesta maailmasta ymmärrettävän
           liian ymmärrettävän.

Olet parantumaton liioittelija.
Tarvitsen sinua joka hetki,
              mutta en luota sinuun.
– rakas huijarini.



keskiviikko 31. elokuuta 2016

POSITIIVINEN PSYKOLOGIA

Oliko se nyt puoliksi tyhjä vai täysi?
Toisaalta pidän kovasti positiivisesta psykologiasta. On järkevää opetella:
- ennakoi-maan myönteistä lopputulosta. Se antaa toiveikkuutta, motivaatiota ja rentoutta.
- ohjaamaan tarkkaavai-suutensa myös myönteisiin asioihin. Jos joku sanoo minusta 6 hyvää ja yhden ikävän asian, luontaisesti jään kiinni siihen yhteen ikävään. On hyvä opetella pois yksipuolisesta ongelmien vatvomisesta.
- attribuoimaan rakentavasti ja monipuolisesti – huomata asioita joihin voin vaikuttaa, jotta motivaationi säilyy. Toisaalta ymmärtää myös se, ettei kaikki aina ole minun vikaani.
- tekemään jaloja ja merkityksellisiä tekoja, sillä ne tuovat enemmän onnea kuin loputon nautintojen jahtaaminen.


Valitettavasti positiivisella psykologialla on ikävä kääntöpuolensakin:
- Helppoheikit lupailevat liikoja, jolloin ihminen ennakoi liian paljon liian nopeasti, pettyy ja on entistä toivottomampi – mikään ei muuttunut, vaikka ihan tosissani yritin (vähän aikaa).
- Fantsuilijat viljelevät ylisanoja ja kehuvat aiheetta. Kehut ja palaute menettävät merkitystään. Totuus on jollakin tasolla kaunis, vaikka olisi ruma. Valhe on ruma, vaikka olisi kaunis.
- Samat positiivikot yleensä karttelevat vaikeiden asioiden kohtaamista. Lopputulemana voi olla kaamea määrä ahdistusta, kun ihminen yrittää vimmatusti olla kohtaamatta totuutta. Tai järjettömiä päätöksiä, jotka perustuvat täysin katteettomaan toiveajatteluun.
- Pakkohymyilijän yksinäisyys – jos negatiivisia asioita ei saa jakaa muiden kanssa, kokee olonsa yksinäiseksi seurassakin. Kukaan ei ymmärrä. Shakespeare kuvaa ilmiön hyytävästi: Tanskan prinssi Hamlet pohtii mielessään murhaa ja itsemurhaa, mutta kun hoviherra kysyy, mitä prinssille kuuluu, hän vastaa: ”Hyvää, oikein hyvää.”
- Konformistit, joiden kanssa ei saa olla eri mieltä. Kaikki kriitikot leimataan ankeuttajiksi tai vastarannankiiskiksi , vaikka heillä olisi järkevät perustelut ja rakentava vaihtoehto.

Elikäs, mitä yritän sanoa. Lyhyesti – liika on liikaa, positiivisuuttakin. 

maanantai 22. elokuuta 2016

ATTRIBUUTIOTEORIA

"Kenen syy? kysyn vaan."
Attribuutioteoria tutkii, millaisia syyselityksiä suosimme: Sisäisiä vai ulkoisia, eli ovatko syyt tekijässä vaiko muissa ihmisissä ja olosuhteissa. Entä suosimmeko syyselityksiä joihin voi vaikuttaa vai niitä joihin ei voi: 
Sain kokeista huonon numeron, koska:
a) Olen tyhmä ja minulla on tyhmät geenit (sisäinen, ei usko voivansa vaikuttaa)
b) Opettaja on tyhmä ja puolueellinen (ulkoinen, ei usko voivansa vaikuttaa)
c) Käytin tylsiä ja tehottomia opiskelumenetelmiä (sisäinen, tietää voivansa vaikuttaa)

Joku tuhahtaa. Hänen mielestään on yhdentekevää, millaisia syyselityksiä ihmiset käyttävät - tärkeintähän olisi tietää oikea totuus  - mikä syyselityksistä pitää paikkansa ja mikä ei?

Valitan - yksiselitteistä totuutta ei yleensä voi tietää.  Tyypillisesti oikeita ja paikkansa pitäviä selityksiä on aivan liikaa, tähän tapaan:
Jos
- olisin älykkäämpi, oppisin helpommin.
- opettajani olisi taitavampi, oppisin helpommin.
- olisin nukkunut ja syönyt paremmin, keskittyisin paremmin.
- käyttäisin tehokkaampia opiskelumenetelmiä, oppisin enemmän.
- kehittäisin vastaustekniikkaani, saisin esseistä parempia numeroja nykyiselläkin tietomäärälläni.
Listaa voisi helposti jatkaa, mutta olennaista on, että yhtä oikeaa totuutta ei juuri koskaan voi löytää. Kaikki edellä mainitut syyt voivat hyvin olla yhtä aikaa totta, mutta attribuutioteoreetikko jatkaa:
Jos
- suosin syitä, joihin voin vaikuttaa, motivaationi säilyy
- en syytä kaikesta itseäni, itsetuntoni säilyy
- en syytä kaikesta muita, ihmissuhteeni säilyvät.
Eli totuuden ja perimmäisten syiden sijasta tarkastelemmekin siis seurauksia. Erilaiset attribuutiotyylit vaikuttavat voimakkaasti mm. motivaatioon ja itsetuntoon. 

Rohkea käsi nousee luokassa. Opiskelija kysyy:
- Mutta eikö tuo riipu asiasta? Kuka tahansa suosii jossakin asioissa syitä, joihin voi vaikuttaa ja toisissa syitä, joihin ei voi vaikuttaa.
- Totta, ja erittäin hyvä kysymys. Siihen vastaaminen vaatii, että sallimme itsellemme hiukan spekulointia ja itsetutkistelua. Itse asiassa väitän, että minusta tuli opettaja attribuutiotyylin takia... ja vieläpä juuri tuollaisen tehtäväkohtaisen attribuutiotyylin takia... (ja juu...oli niitä muitakin syitä, mutta sallinette pienen liioittelun.)

Opin lapsena olevani huono ns. ”miesten hommissa”. Rakentaminen, traktorit, puimurit kiinnostivat veljiäni paljon, minua eivät lainkaan. Toisaalta opin, että olen hyvä koulussa. Tuolloin ajattelin, että asia johtui luonteestani, että minä nyt vain olen sellainen ulkohommia vierastava hikipinkotyyppi. Luonne-selitys on kuitenkin tässä yhteydessä selvä kehäpäätelmä: olin hikipinko sen takia että olin hikipinko! Ei kummoinen selitys.

Entä miten asian voisi selittää attribuutiotyyleilläni? 
Olennaista oli, että tapani selittää epäonnistumisiani oli erilainen konehommissa ja koulussa. Jos töpeksin konehommissa, se mielestäni todisti, että minulta puuttui jokin niihin tarvittava kyky. Töpeksiminen kouluhommissa kävi koko ajan harvinaisemmaksi, koska opin käyttämään virheitä hyödykseni, opin niistä. Niinpä konehommat näyttäytyivät minulle nöyryytysten maailmana, jossa en yksinkertaisesti voisi menestyä. Koulu taas tuntui mahdollisuudelta saada hyvitystä itsetunnolleni, onnistua. Hermoilin kyllä kouluakin, mutta luotin siihen, että siinä maailmassa löydän lopulta riitävän hyvät ratkaisut ongelmiini. 

Olen siis varsin tarkka negatiivikuva klassisesta mopopojasta, joka ei usko voivansa pärjätä koulussa, koska häneltä puuttuu "hikarigeeni tai jotain". Sama tyyppi suhtautuu ongelmiin ja vastoinkäymisiin toisin, kun kyse on moponkorjaamisesta. Siinäkin voi olla hermostuttavia hetkiä, mutta hän uskoo ongelmien johtuvan asioista, joihin hän voi lopulta vaikuttaa. Mopon korjaaminen säilyy hänen maailmassaan kiinnostavana ja mukavana asiana. 

Hetkinen … johtuvatko nyt aivan kaikki asiat noista helkkarin attribuutioista? Kai nyt sentään muitakin selityksiä on? Toinen on älykkäämpi? Tai koulumyönteisempi asenteeltaan? Toisen kaveriporukat ovat koulumyönteisempiä? 

Totta. Attribuutio ei ole kaikenselitys, mutta se on kattavampi selitys kuin mitä äkkiä ajatellen osaisi tajutakaan. Koulumyönteinen asenne voi johtua edellä kuvatusta attribuutiotyylistä. Koulumyönteinen asenne taas voi johtaa siihen, että hankkii koulumyönteisiä kavereita... mistä syntyy itseään ruokkiva kierre, joka lopulta kehittää sitä älyäkin. Attribuutiotyyli on selitysten aliarvostettu jättiläinen, emme huomaakaan miten paljon se selittää. 

Voisinko siis muuttaa elämäni suuntaa noin vain attribuutiotyyliäni muuttamalla? 
Kyllä ja ei. Attribuutiotyyli opitaan huomaamatta ja se on pitkälti automatisoitunut. Arjen nopeissa tilanteissa selitykset tulevat yleensä mieleeni alle sekunnissa. Niinpä kun minä aikuisena auttelen lapsuudenkotini remontissa, lapsuuden attribuutiotyylit hyrräävät taas täysillä: yritän naulata johtoa pienillä nauloilla seinään, mutta naulat pomppaavat koko ajan takaisin. Vähän olen huono, ajattelen, edes naulaaminen ei suju. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että kyse oli siitä, että seinä oli tuolta kohtaa laho. Siihen ei saanut naulaa millään. Kukaan. Oikean selityksen keksiminen ei olisi ollut vaikeaa, mutta autopilotilla pyörivä attribuutiotyylini esti aluksi huomaamasta sitä. Koska kyse oli rakentamisesta, vian täytyi löytyä minusta. 

Mutta miten tuo attribuutiotyylini syntyi? Luullakseni kahden tekijän yhteisvaikutuksesta: a)”Miesten hommissa” annettiin aika raakaa palautetta tyyliin: ”Pitikö sun perkele toikin rikkoa”. Milloin palautteen antajat olivat hyvällä päällä, he ilmaisivat kritiikkinsä huvittuneena pilkkana, jota myös oli vaikea sietää. b) Noissa hommissa oli myös aitoja vaaroja ja minä olin kuopus, joten minua suojeltiin hieman liikaakin. Jos en heti osannut, asiat tehtiin minun puolestani (marmatuksen kera). Tuo yhdistelmä – moitteet ja pilkat verbaalisesti, ja ylenpalttinen suojelu toiminnan tasolla, loivat mieleeni uskomuksen, että minulta puuttui jokin kone- ja rakennushommissa vaadittava kyky. 

Harvinainen näky: Meikäläinen rakentaa. Kuva: Ilpo Laine.
Aikuisena omakotiasujana olen uudestaan opetellut vasarahommia. Suureksi hämmästyksekseni olen oppinut tekemään niitä ihan siedettävästi. Rakentaminen siskoni miehen kanssa on suorastaan hauskaa. Hän on itse rauhallisuus. Kun teen virheen, ei kuulu huutoa eikä pilkkaa, vaan tyynen rauhallinen neuvo, miten homma kannattaa tehdä. 

Opetus: En pysty muuttamaan attribuutiotyyliäni tahdon päätöksellä, pikemmin toiston ja harjoittelun avulla. Sosiaalisella tuella ja kanssaihmisten attribuutiotyyleillä on myös suuri merkitys. Attribuutiotyylit tarttuvat. 

Attribuutiotyylejämme muovaavatkin arjen tuhannet pienet tapahtumat. Esimerkiksi seuraava: Näin kerran isän ja pienen juuri luistelemaan oppineen pojan jääkentällä. Poika harjoitteli pelaamista ja isä luki iltapäivälehteä. Poika huojui luistimillaan ja sai pökättyä pallon maaliin. ”Kato isä, tein maalin, hän hihkui. ”Joo”, vastasi isä nostamatta katsettaan lehdestä. Poika ei luovuttanut, vaan huojui maaliin, otti pallon ja teki uuden maalin. ”Kato isä tein maalin,” hän huusi hieman kovempaa. ”Hienoa” vastasi isä nostamatta katsettaan lehdestä. Poika yritti vielä kolmannen kerran. Hän huusi entistä lujempaa ”katso isä, tein maalin”. Nyt isä laski lehden ja osoitti asiankuuluvaa ihailua jääkiekkoilijan alulle.

Paras on hyvän vihollinen, sanotaan. Luulen, että tuo pieni poika hyötyi isänsä hajamielisyydestä ja epätäydellisyydestä. Pojan attribuutiotyyli kehittyi – isältä saatava huomio ei ole vakio, vaan siihen voi vaikuttaa. Kyllä isä huomaa, kun useamman kerran huutaa ja tarpeeksi kovalla äänellä. Jos tuo attribuutiotyyli leviää muillekin elämänalueille, pojasta voi kehittyä aika sitkeä tyyppi, joka ei hevin luovuta.

perjantai 19. elokuuta 2016

MIHIN MINÄ TARVITSEN PSYKOLOGIATIEDETTÄ?

Selailin nuoruuteni psykologisia lempikirjoja. Monet niistä ovat nykyminäni mielestä aika kamalia. Viis siitä! Kiinnostavia olivat alleviivaukseni. Nekin nimittäin olivat aika kamalia. Tai ehkä olen liian ankara. Ne olivat varsin inhimillisiä - olin alleviivannut pitkiä pätkiä, joissa kuvataan, miltä ahdistuneesta ja kärsivästä ihmisestä tuntuu. Kirjoittajien selityksiä siitä, mistä mikin asia johtuu, en ollut alleviivannut. Puhumattakaan, että olisin piirtänyt kirjan marginaaleihin kysymysmerkkejä, että missä ovat tämän kirjoittajan todisteet väitteidensä tueksi. Ei… minä olin lukenut noita paria kirjaa yksinäisenä ja ahdistuneena. Siksi olin aivan liian kiitollinen kirjoittajille siitä, että he osasivat kuvata tunteitani. Se lohdutti, ja luultavasti liennytti yksinäisyyden tunnetta – on sentään joku, joka tietää, miltä minusta tuntuu. Kuvailu voi olla selityksiä puhuttelevampaa ja mikäs siinä… Paitsi että asialla on vakava kääntöpuoli - uskoin kirjoittajien selityksiä lammasmaisen kritiikittömästi, uskoin hyvän kuvailijan surkeita selityksiä. Ehkä en ole ainoa, jonka voi lumota elävillä kuvauksilla. Jäin miettimään perustuuko esimerkiksi Donald Trumpin suosio USA:n presidentinvaaleissa osin samaan ilmiöön: vihainen ja katkera äänestäjä on kiitollinen Trumpille, koska tämä kuvailee äänestäjän tuntoja niin elävästi – eikä hän kiitollisena tästä välitä vaatia perusteita tai edes loogisuutta.  

Nykypsykologia ei mielellään aseta järkeä ja tunteita vastakkain, sillä tunteet voivat olla myös hyvin järkeviä. Se ei valitettavasti tarkoita sitä, etteivätkö tunteet voisi olla joskus myös hyvin harhaanjohtavia. Esimerkiksi pelon tunne vääristää ajatuksia helposti: autot, tupakka ja alkoholi surmaavat Suomessa ihmisiä valtavasti enemmän kuin sudet, karhut, mielenterveyspotilaat tai terroristit. Niitä kuitenkin pelätään vähemmän – tuttu ilmiö ei pelota vaikka olisi syytä, outo ilmiö pelottaa, vaikkei syytä olisi kuin nimeksi.

Omat muistoni pelon harhaanjohtavista vaikutuksista liittyvät uskontoon. Olin omaksunut erittäin konservatiivisen version kristinuskosta ja pelkäsin ajatella vapaasti, koska luulin väärien ajatusten vievän minut kuoleman jälkeen ikuisiin kärsimyksiin helvettiin. Kun vapauduin tuosta pelosta, ajattelun vapaus tuntui huumaavan virkistävältä. Asioita miettiessä ei ollutkaan enää pakko päätyä ennaltamääriteltyihin vastauksiin, vaan sai seurata ajatuksiaan sinne, minne parhaat perusteet niitä veivät.

Valehtelisin, jos väittäisin, että vapauduin kokonaan vahvistusharhasta, eli taipumuksesta etsiä todisteita lempiväitteidensä tueksi ja laiminlyödä vastaväitteiden perustelut. Vaihdoin ahtaasta maailmankuvasta avarampaan, mutta en muuttunut kiihkottomaksi. Sorrun yhä usein esimerkiksi heimoajatteluun: omaksun mielipiteitä, jotka ovat muodikkaita ja oikeita omassa ryhmässäni, ja etsin perusteet jälkikäteen. Siirryin konservatiivien heimosta liberaalien heimoon, mutta en päässyt eroon tarpeesta sovittaa faktat vaikka puoliväkisin sopimaan kiihkeimpiin mielipiteisiini.

Arkiajattelun ominaisuuksiin kuuluu myös tarinallisuus: arvotamme asioita sen mukaan miten hyvin ne puhuttelevat meitä, koskettavat tunteitamme. Viis todisteista, se voittaa jolla on kiinnostavin tarina. Tarinallisuuden avulla valitsemme myös sankarimme. Nassim Taleb antaa kirjassaan Musta joutsen hyvän esimerkin: varmaan lähes kaikki ihailevat lihaksikasta ja rohkeaa palomiestä, joka syöksyy palavaan rakennukseen ja pelastaa lapsen liekeistä. Eikä siinä mitään – palomies on ihailunsa ansainnut. Mutta on vielä suurempia sankareita, jotka saavat osakseen pikemminkin moitteita, koska heidän urotöistään ei synny vetävää tarinaa: ylipainoinen kalju mies vie eduskunnassa jääräpäisesti läpi lakialoitteen, joka tekee turvavyön käytöstä pakollista. Hän pelastaa tuhansia. Häntä ei juhlita, pikemminkin kaikki turvavöitä inhoavat kiroilevat nipottavaa tyyppiä, joka rajoittaa heidän vapauttaan.

Omassa elämässäni tunnistan tarinallisuuden karikot mm. psykologian opintojen ajoilta. Tiesin, että erilaisten kognitiivisten teorioiden tueksi on runsaasti tutkimusnäyttöä. Samoin tiesin, että psykodynaamisten teorioiden tueksi näyttö on verraten ohutta ja jotkut Freudin väitteistä ovat kohtuullisella todennäköisyydellä vääriä. Tämä ei tuolloin vaikuttanut ajatteluuni paljoakaan. Psykoanalyysi tuntui jännittävämmältä ja älykkäämmältä teorialta. Se kiehtoi mielikuvitustani ja pakotti minut ponnistelemaan älyni ylärajoilla (ei niinkään Freud vaan eräät hänen vaikeatajuisista seuraajistaan). Kognitiiviset teoriat taas tuntuivat jotenkin latteilta ja liian suoraviivaisilta. Niiden hallitsemisella ei voinut tehdä vaikutusta tai vaikuttaa syvälliseltä. Viis todisteista, valitse älykkäin ja syvällisin tarina. Asenteeni alkoi muuttua työelämässä – minun ”syvällisistä ja älykkäistä” selityksistäni ei näyttänyt olevan kenellekään apua. Sen sijaan niistä tutkituista latteuksista jotkut ihan oikeasti hyötyivät. Kaikkein parasta oli, että minusta tuli epävarma, enkä ollut kovin hanakasti tarjoamassa neuvoja kenellekään. Kuunteleminen paljastui tulkintoja ja teoriamalleja tärkeämmäksi, ainakin minun lyhyellä psykologin uralla.

Mitä tällä kaikella haluan sanoa?
Väitän, etten ole tyhmä.
Lisäksi minulla on kaksi maisterin tutkintoa yliopistosta.
Enkä silti osaa ajatella kovin hyvin.
Ajatteluni on väistämättä subjektiivista – tarvitsen tieteen tuomaan puolueetonta tietoa.
Havaintoni ovat satunnaisia ja yksipuolisia – tarvitsen tieteen järjestelmällisesti ja monipuolisesti kerättyjä havaintoja oikaisemaan niitä.
Tulkintojani ohjaavat pelkoni, turhamaisuuteni, taipumukseni rakastaa hyvää tarinaa, heimoajatteluni… ja kaiken tuon jäljiltä varsin tukeva vahvistusharha – tarvitsen tiedettä tuomaan päteviä todisteita, jotta uskoisin totuuteen myös silloin kun se on tylsä, lattea tai itselleni kiusallinen.
Suuri osa perusteistani ja väitteistäni ovat yksityisiä, en kerro niistä kenellekään – tarvitsen tiedeyhteisön julkisesti ja avoimesti koeteltuja tuloksia.

Tieteen tekijät ovat silti samanlaisia jästipäitä kuin minäkin. Erehtyväisiä. Huonoa tutkimusta tehdään paljon, eikä hyvin tehtykään tutkimus aina kerro totuutta. Tieteen tavat kerätä, tulkita ja jakaa tietoa ovat kuitenkin paras toivomme löytää totuus.
Tiede korjaa itseään, kehittyy.
Haluan hypätä siihen junaan.


tiistai 9. elokuuta 2016

EVOLUUTIO


- Miksi psykassakin pitää lukea evoluutiosta, eikö se ole biologien juttu?
- Evoluutio on hyvä teoria psykologiassakin, jos haluaa perimmäisiä vastauksia.
- Elämäntarkoitus löytyy evoluutiosta? Ei kai sentään?
- No ei. Tuo ”perimmäinen vastaus” oli minulta ehkä hieman huono käännös. Englannissa käytetään termejä ”proximate and ultimate causation”.  Proximate on välitön syy, ultimate on syy syyn takana. En oikein keksi hyvää suomennosta.
- Ei selventänyt yhtään.
- Otetaan esimerkiksi esintymisjännitys. Miksi se tuntuu pahalta? Yksi välitön, ”proximate syy” voisi olla, että koska pulssi kiihtyy epämiellyttävän korkealle.
- Okei, miksi tarvittaisiin lisäselityksiä?
- Koska urheilijallakin pulssi nousee korkealle, mutta hän saattaa nauttia siitä. Ja minkä takia pulssi ylipäätään nousee jännittäessä?
- Eli pulssi ei olekaan hyvä selitys?
- On se, mutta se on vain välitön, proximate syy. Esiintymisjännittäjän pulssi nousee, koska hänen autonominen hermostonsa on hälytystilassa. Pulssi nousee, jotta sydän pumppaisi nopeammin verta lihaksiin, veren mukana happea ja ravinteita. Urheilija hyötyy tästä hälytystilasta, esiintyjä ei.
- Entäs se ultimate syy ja evoluutio?
- Uhkatilanteissa aivojen mantelitumake käynnistää taistele-tai pakene reaktion. Evoluutio selittää miksi. Kauan sitten, kun ihminen on ollut metsästäjä-keräilijä, lähes kaikki vaarat ja uhat on voinut ratkaista taistelemalla tai pakenemalla. Ne joiden mantelitumake on reagoinut tehokkaasti uhkiin, ovat juosseet, lyöneet ja purreet hieman kovempaa. Taistele-pakene tilanteessa heidän verenkierrossaan on paljon adrenaliinia, mikä tuo toimintaan lisäpuhtia. Niinpä he ovat jääneet henkiin ja siirtäneet geeninsä ja myös tuon ominaisuuden lapsilleen.  
- Okei, mutta miten tuo selittää sen, että jännittäminen tuntuu pahalta, mutta pulssin nousu lenkkeillessä tuntuu ihan ok:lta.
- Siten, että taistele ja pakene tilanteessa keho valmistautuu toimintaan - juokse, hyökkää… ja tilanne on ohi. Esiintyjä ei voi tehdä sitä, mihin hänen kehonsa on valmistautunut. Hän ei voi paeta paikalta tai hyökätä yleisön kimppuun… tai mitään, mihin purkaa kehossa olevaa tarmoa. Päinvastoin… hänen pitää olla mahdollisimman rauhallinen ja jatkaa esitystään. Osa hermostosta, lähinnä mantelitumake, kohtelee yleisöä leijonana, jota pitäisi paeta. Osa hermostoa  – lähinnä otsa- ja ohimolohkon aivokuori – tietää paremmin ja pitää esiintyjän esiintymässä. Tuosta ristiriidasta syntyy epämiellyttävä olo. Hieman kuin olisi kaasu ja jarru yhtä aikaa pohjassa.
- Onko evoluutio siis aina perimmäinen tai ultimate syy… vaikka siihen, jos minua jännittää?
- Ei. Evoluution avulla ei voi selittää, miksi juuri Jaska ei jännitä paljoakaan ja juuri Kalle jännittää paljon. Sen sijaan evoluutioteorialla voi selittää tuon edellä kerrotun, eli sen, miksi ihmislaji osaa esiintymisjännittää.
- Okei. Mutta oikea syy, miksi en haluaisi opiskella evoluutioteoriaa, on tiedelehtien ällöjutut.
- Ööö. Kerro hieman tarkemmin.
- Tiedelehdissä on näitä juttuja, joiden mukaan ”ovulaation aikoihin nainen lähtee metsästämään hyviä geenejä ja voi siksi pettää miestään…” ihan hirveetä puppua, en usko.
- No joo. En minäkään noista tutkimuksista innostu. Ei ne ehkä ole ihan niin pöhköjä, miltä kuulostavat… siinä ei tarkoiteta, että kukaan tietoisesti ajattelisi etsivänsä hyviä geenejä. Evoluutiopsykologia tutkii vaistomaista käyttäytymistä, ei tietoisia ajatuksia. Mutta onhan nuo lehtiin päätyneet usein aika heikkoja tutkimuksia. Noissa jutuissa tyypillisesti todisteet tulee monen hataran mutkan kautta. Vaikka ne ei ole tutkimuksina kovin hyviä, ne päätyvät lehtiin, koska kaikki sukupuolten sotaa ruokkivat ”miehet marsista ja naiset venuksesta” –jutut tuntuvat myyvän lehtiä. Sama pätee silti muuhunkin tutkimukseen – lehtijuttuja tehdään mieluummin räväköistä kuin hyvistä tutkimuksista.
- No millaisesta evoluutiotutkimuksesta sinä tekisit jutun?

- No vaikka Richard E Passinghamin ja Steven P. Wisen (2012) kirjasta The Neurobiology of the Prefrontal Cortex.
- Ei taida olla ihan kevyttä kesäluettavaa.
- Ei, mutta antaa niitä ultimate syitä moneen asiaan. He tutkivat evoluutiohistoriaamme ensimmäisistä kädellisistä alkaen.
- Kädelliset… niin kuin simpanssit
- No joo… mutta simpanssit ovat ihmisapinoita ja jo hurjan kehittyneitä kädellisiä. Varhaiset kädelliset… siis ensimmäiset otukset, joiden geenit olivat kehittäneet peukalon luultavasti noin 65 miljoonaa vuotta sitten. Passingham ja Wise arvioivat näiden olleen alle kilon painoisia. Ne elivät öisin ja loikkivat puiden pienillä oksilla. Peukalon lisäksi tapahtui toinen suuri edistysaskel – samaan suuntaan katsovat silmät. Esimerkiksi hiirten silmät ovat eri puolilla päätä ja katsovat eri suuntaan. Laaja näkökenttä. Samaan suuntaan katsovat silmät kuitenkin paransivat… arvaat mitä.
- Syvyysnäköä ja katseen tarkentamista. Juu psykan kolmoskurssi on käyty.
- Hyvä. Seuraava suuri muutos kädellisten elämässä oli siirtymä päiväelämään. Tässä vaiheessa tarkasta näkemisestä ja värinäöstä tulee hyödyllisiä ominaisuuksia. Kehittyy silmän verkkokalvon fovea, mikä auttaa paitsi puissa liikkumista myös ruuan hankintaa. Esimerkiksi värinäkö edistää kypsän hedelmän erottamista raasta.
- Ja ne esi-isistä, jotka erottivat punaisen vihreästä, söivät kypsiä hedelmiä, voivat paremmin, olivat terveempiä ja siirsivät geeninsä eteenpäin.
- Jep. Jos tutkitaan nykyaan eläviä lajeja, voidaan varovasti päätellä, että päiväelämä lisäsi sosiaalisuutta.
- Täh?
- Yöeläimet eivät yleensä ole lauma-eläimiä, päiväeläimet ovat. Ilmeisesti lauma tuo suojaa saalistajilta.
- Miten niin?
-Se vanha vitsi. En ehkä juokse nopeampaa kuin leijona, mutta jos juoksen nopeammin kuin sinä, pelastun.
- Aaa. Vähän kyynistä, mutta tajuan.
- Vaikka päiväeläimet alkavat elää laumoissa, kovin sosiaalisia ne eivät vielä ole. Passingham ja Wise antavat esimerkiksi punahäntäapinan ajankäytön: 21 % sen päivästä kuluu tarkkaillen ympäristöä etsien ruokaa ja saalistajia. 17 % ajasta se liikkuu paikasta toiseen lähinnä etsien ruokaa, 34 % ajasta se ruokailee, 10 % lepää ja 5 % ajasta on sosiaalista vuorovaikutusta kuten sukimista.
- Mitä välii jonkin punahäntäapinan sosiaalisuudella?
- Se tarkoittaa, että sosiaalisuus ei tässä vaiheessa voinut vielä olla merkittävä evoluutiovoima. Eli tämän vaiheen aivojen kehitys johtuu jostakin muusta. Luultavimmin siitä, mitä ne tekivät eniten, eli ruuan hankinnasta. Itseasiassa ruuanhankinnasta tuli aika haastavaa: lauma suojeli kyllä saalistajilta, mutta laumajäsenten kanssa joutui toisaalta kilpailemaan ruuasta. Samaan aikaan trooppinen lämpö esti tehokkaan liikkumisen ja ruuan hankinnan keskipäivällä. Lisäksi päiväeläimet ovat yleensä yöeläimiä suurempia ja kädellisilläkin koko lähti kasvuun. Ruokaa oli siis saatava lisää.
- Ja ne esi-isä jotka olivat taitavampia ruuan hankkijoita, siirsivät geeninsä eteenpäin. Mä toistan tätä niin kuin kertosäettä.
- Mutta niin se menee. Ruuan hankinnan haasteet kehittävät kädellisten näköä. Samalla myös aivot alkoivat keskittyä näköaistiin. Kädellislajeissa nähdään lisäksi erityisesti otsalohkon kasvu. Kehittyvien aivojen, erityisesti otsalohkon ja ohimolohkon avulla varhaiset kädelliset oppivat arvoimaan mistä puusta saa eniten ruokaa. Niiden muisti kehittyi – mistä puusta saa eniten ruokaa minäkin vuodenaikana. Niiden päättelykyky kehittyi – jos tästä puusta löytyi yllättäen kypsä persimoni, kannattaa käydä tarkistamassa muutkin persimonipuut – voivat olla kypsiä etuajassa.
- Tarkoitat että alussa oli syöminen ja älykkyytemme kehittyi mässäilystä.
- No tuohon tapaan se esiteltäisiin jossakin kevyen viihteellisessä julkaisussa. Tosin sitten kun tullaan ihmisapinoihin, sosiaalisen elämän paineet ja kyky selvitä esimerkiksi simpanssipolitiikan juonitteluista, alkoi kasvattaa aivoja. Ihmisellä taas kielen kehittyminen oli jättimäisesti elämää ja aivojakin muokkaava tekijä, mutta se on ihan oma juttunsa.
- Okei mä kirjoitan yo-kokeessa, että evoluutioteorian mukaan kädelliset on syöppöjä ja se teki niistä älykkäitä.
- Älä kiusaa vanhaa opettajaas. 

keskiviikko 3. elokuuta 2016

MANTELITUMAKE (Amygdala)

















Mantelitumake on syvällä ohimolohkon sisällä oleva aivorakenne. Se on perusta kyvyllemme reagoida nopeasti vaaroihin. Siksi se on erityisen tärkeä pelon (ja vihan) tunteelle, mutta antaa voimaa monille muillekin tunteille ja ohjaa tarkkaavaisuutamme tunnepitoisissa tilanteissa sekä käsittelee muistojen tunnepuolta. Se on keskeinen rakenne myös klassiselle ehdollistumiselle. Mantelitumake toimii nopeasti, mutta ei käsittele tietoa kovin tarkasti - tämä voi olla osaselitys voimakkaisiin tunteisiin toisinaan liittyvälle jäsentymättömyydelle ja epätarkkuudelle. Se selittänee myös sen, miksi klassinen ehdollistuminen yleistyy helposti - muistanet, miten Pikku Albertin valkeaan rottaan kohdistunut pelko yleistyi koskemaan kaikkea karvaista - mantelitumake ei kovin helposti erota karvaista rottaa karvaisesta jäniksestä. 

Mantelitumake lienee myös osaselitys sille, ettei omia tunteitaan ole helppo käskeä: Kuvittele, että psykologian luokan oven päällä asustaisi valtava lähmäjalkahämähäkki. Aina kun astuisit ovesta, se lirvahtaisi paidan kauluksen alle ja lähmäisi selkääsi inhottavilla lähmäjaloillaan ja pomppaisi lopulta takaisin verkkoihinsa. Hippokampuksen ja ohimolohkon aivokuoren ansiosta pystyisit muistamaan tuon tapahtuman – missä luokassa, minkä kokoinen lähmäjalkahämähäkki jne. Aivokuori tarjoaisi myös huojentavan tiedon, että kyseessä on myrkytön ja vaaraton laji. Itse asiassa, ilman mantelitumaketta koko lähmäjalkahämähäkkitapaus olisi aika yhdentekevä. Juuri mantelitumake orkestroi hypotalamuksen kanssa autonomisen hermoston toimintaa ja herättää "taistele tai pakene" -reaktion, kiihkon. Pulssisi nousee, samoin verenpaine... kehossa tuntuu epämiellyttävältä ja haluat nopeasti mahdollisimman kauas hämähäkistä. Aivokuoren viesteillä hämähäkin myrkyttömyydestä on merkitystä - jos sieltä tulisi tietoa, että hämähäkki on hengenvaarallinen, aivokuori ei hillitsisi mantelitumaketta, jolloin olisit aivan kauhuissasi. Aivokuorella ei kuitenkaan ole täydellistä kontrollia mantelitumakkeeseen ja siksi järkitieto ei poista epämukavaa oloa kokonaan. Olisit koko oppitunnin hieman varuillasi. Hippokampuksen ohjaamat osat aivojasi kertoisivat sinulle tarkan sijaintisi luokassa ja sen, että lähmäjalkahämähäkki ei ylety enää sinuun asti. Mantelitumakkeen käynnistämä ”taistele tai pakene” reaktio olisi kuitenkin yhä päällä, joten et osaisi rauhoittua. Otsalohkon alueet yrittäisivät sinnikkäästi ohjata tarkkaavaisuuttasi opetukseen, mutta mantelitumake siirtäisi tarkkaavaisuuttasi koko ajan takaisin lähmäjalkahämähäkkiin.  Sinun pitäisi tarkistaa vähän väliä, ettei se ole liikkunut lähemmäksi sinua. Mantelitumakkeen ansiosta tapahtuman kiihkeys ja epämiellyttävyys painuisi myös hyvin mieleesi: kun ilallalla muistelisit lähmäjalkahämähäkkiä pulssisi kiihtyisi jälleen, verenpaineesi kasvaisi ja kenties niskalihaksesi jännittyisivät. 

Mantelitumake on selvästi varsin dramaattinen aivoalue. Luultavasti Daniel Golemanin 1995 julkaistu kirja ”Tunneäly” teki siitä "aivojulkimon", jonka kaikki tuntevat. Goleman kirjoittaa mantelitumakkeen yhteydessä suoranaisesta tunnekaappauksesta – räjähtävät tunteenpurkaukset, joissa teemme harkitsemattomia tekoja selittyisivät aika suoraan sillä, että ”kiihkeä” mantelitumake ottaisi vallan ”järkevältä” otsalohkolta. Goleman esittelee myös tapausesimerkin, jossa mennään päinvastaiseen suuntaan: nuorelta mieheltä jouduttiin harvinaisen vaikean epilepsian vuoksi poistamaan mantelitumakkeet molemmista aivopuoliskoista. Seurauksena on tunne-elämän totaalinen katoaminen, eikä potilas enää kiinnostunut esimerkiksi ihmissuhteista.

Opettajana tehtäväni on kuitenkin tehdä elämästäsi vaikeaa: ensin houkuttelen sinut kiinnostumaan mantelitumakkeesta, koska se näyttäisi selittävän tunne-elämän kiihkeyttä hienosti ja loogisesti. Sen jälkeen alan tehdä asiasta vaikeaa ja epäselvää - ja hieman todempaa. 

Kuten tavallista, tästäkin asiasta saa luotua erilaisia käsityksiä valitsemalla erilaisia esimerkkejä. Tony W Buchanan & co. (2009)  esittelevät M.S.:ksi nimeämänsä potilaan, jonka harvinainen tauti (”Urbach–Wiethe disease”) tuhosi hänen molempien aivopuoliskojensa mantelitumakkeet. Harvinaista kyllä vaurio ei ollut levinnyt muualle. Potilaalle tehtiin monenlaisia testejä, joissa hän paljastui aika tavalliseksi ja terveeksi. Hänen sosiaaliset taitonsa ja älykkyytensä olivat luokiteltavissa lähes normaaleiksi. Selviä vaikeuksia hänellä oli kyvyssä kokea ja tunnistaa pelkoa. Vanhempien mukaan hän arjessa luotti ihmisiin liikaa. Psykologit puolestaan lähes ihailivat M.S.:än tyyntä suhtautumista vastoinkäymisiinsä. Tuo tyyneys tosin johtui suurehkolla todennäköisyydellä siitä, että ilman mantelitumakkeita tunne-elämä ei ole kovin voimakasta.

Hänessä on siis jotakin samaa kuin Golemanin täysin tunteettomaksi erakoksi muuttuneessa pojassa, mutta huomattavan paljon lievempänä. Mistä erot johtuvat? Miksi Golemanin esimerkissä pojalta katosivat tunteet ja kiinnostus muita ihmisiä kohtaan lähes kokonaan, Buchananin esimerkissä tunteiden voimakkuus vain väheni, ja täysin vastaansanomattomasti vain pelon suhteen? Vakioselitys liittyy vaurion kokoon ja laajuuteen. Onko Golemannin esimerkissä sittenkin vaurio laajempi - kirurgit tuskin pystyivät poistamaan pelkästään mantelitumaketta, joka on syvällä ohimolohkon alla, muitakin aivorakenteita lienee tuhoutunut? Goleman ei valitettavasti kerro tapauksen yksityiskohtia.

Muitakin selityksiä löytyy: Olisiko ihmisillä yksilöllisiä eroja mantelitumakkeissa? Esimerkiksi Turhan Canli (2009) havaitsi, että sosiaalisten ja ulospäinsuuntautuneiden ekstroverttien mantelitumake reagoi voimakkaammin myönteisiin asioihin kuin vetäytyvien introverttien, joiden mantelitumake taas reagoi voimakkammin kielteisiin asioihin. Tästä syystä voisi olettaa, että mantelitumakkeen tuhoutuminen muuttaisi ekstroverttiä eri tavalla kuin introverttiä. 

Asiaa mutkistaa se, että mantelitumakkeita on kaksi ja niillä on jonkin verran eroja. Perinteinen käsitys on, että vasen mantelitumake liittyy enemmän myönteisiin tunteisiin ja oikea kielteisiin. Turhan Canli (2009) tutki asiaa näyttämällä tutkittaville ikäviä ja mukavia kuvia, ja kuvaamalla samalla heidän aivojaan fMRI-laitteella. Osalla tutkittavista tulokset olivat odotusten mukaisia: kivat kuvat aktivoivat enemmän vasenta ja ikävät kuvat oikeaa mantelitumaketta. Jälleen paljastui myös yksilöllisiä eroja. Osa tutkittavista reagoi kuviin muita vahvemmin ja tunteellisemmin. Tämä näkyi mm. siinä, että heidän pulssinsa nousi enemmän kuin muilla niin myönteisissä kuin kielteisissä kuvissa. Miten heidän mantelitumakkeensa toimi? Se oli peilikuva muista - heillä myönteiset kuvat aktivoivat enemmän oikeaa mantelitumaketta, kielteiset vasenta. "Apua pitääkö tuo opetella", huutaa opiskelija luokan perältä, sillä hänen mantelitumakkeensa on herännyt ja hän on täynnä kauhua lähestyvästä koeviikosta. Ei tarvitse muistaa kaikkia yksityiskohtia, mutta olisi vaikuttavaa, jos muistaisi, että tunteellisilla ihmisillä oikean ja vasemman mantelitumakkeen työnjako on luultavasti erilainen kuin vähemmän tunteellisilla. 

Paul J. Whalen & co.(2009) taas pohtivat, että mantelitumakkeen päärooli saattaa olla oletettua pienempi. Ehkä mantelitumake on kehittynyt optimoimaan oppimista - sen roolina on ohjata huomio suuria tunteita herättäviin kohteisiin, erityisesti vaaroihin. Mantelitumakkeiden tuhoutuessa käyttäytyminen ja tunne-elämä riippuisivat enemmän siitä, mihin kohteisiin aivokuori suuntaan tarkkaavaisuuden. 

Nim Tottenhamin & co. (2009) mukaan mantelitumakkeella on suuri merkitys sosiaaliselle sopeutumiselle ja eläinkokeissa on havaittu mantelitumakkeen vaurioittamisen tuhoavan myös eläimen sosiaalisia suhteita. Vaikutus riippuu kuitenkin eläimen iästäVauriot aikuisilla eläimillä näyttäisi lisäävän sosiaalista käyttäymistä - ne lähestyvät muita, tulevat liiankin lähelle, eivätkä välttämättä ymmärrä tehdä alistumiseleitä ylemmilleen (mikä on apinalaumassa vaarallista). Jos vaurio tapahtuu varhain lapsuudessa, seuraus on päinvastainen - suorastaan sairaanloista sosiaalista pelokkuutta. Tutkijat arvelevat, että ilman mantelitumaketta nuoret apinat eivät opi turvallisen sosiaalisen vuorovaikutuksen merkkejä. Täysikasvuiset apinat taas ehkä menettävät mantelitumakkeen myötä kykynsä huomata torjunnan merkkejä.

Jotta asia olisi vielä hieman monimutkaisempi, mantelitumakkeella (ja sen kaverialueilla - amygdoloid complex) on useita alarakenteita, joilla on hieman erilaisia tehtäviä. On laajasti hyväksytty, että mantelitumake on keskeinen klassisen ehdollistumisen synnyssä ja yleistymisessä - kun esim. pikku Albertin mantelitumake yhdistää kaikenkarvaisen karvaisuuden pelottaviin ääniin. Elisabeth A. Phelps (2009) osoittaa kuitenkin, että mantelitumakkeesta löytyy rakenteita, jotka osallistuvat tuon reaktion sammuttamiseen. 

Lisää mutkikkuutta: mantelitumakkeen koko näyttää vaihtelevan, mutta varsin vaikeasti tulkittavalla tavalla. Esimerkiksi Schumann ja Amaral (2009) referoivat tutkimuksia, joissa osalla autistisia lapsia mantelitumake oli keskimääräistä isompi, joissakin tutkimuksissa keskimääräistä pienempi. Tulosten ristiriitaisuus on kuitenkin aika odotettavaakin, kun muistetaan, että mantelitumakkeen eri osilla on erilaisia tehtäviä - jotkut liittyvät myönteisiin, jotkut kielteisiin tunteisiin, toiset luovat pelkoreaktion, toisen poistavat niitä. Tämän jälkeen on hieman vaikea innostua suomessakin uutisoidusta brittitutkimuksesta, jonka mukaan konservatiivisilla ihmisillä on muita suurempi mantelitumake. Ajatus on sinänsä looginen ja mahdollinen - mantelitumake liittyy pelkoon ja pelokas ihminen saattaa äänestää tahoja, jotka haluavat sulkeat rajat tai lisätä poliisivoimia. Ongelmana on kuitenkin se, että tutkimustulokset mantelitumakkeen koon vaikutuksesta ovat ristiriitaisia. Siksi tulosta on kovin vaikea luotettavasti tutkia. 

- Pitääkö tämä kaikki opetella? huutaa yhäkin se opiskelija, jonka mantelitumake on käynnistänyt "hyökkää tai pakene" moodin. Hänen on vaikea keskittyä hienovaraisiin "ei - mutta" -lauseisiin. Kun mantelitumake piippaa punaisella, elimistö valmistautuu toimintaan, ei pohdiskeluun. No hyvä, yritetään ilman mutta-lauseita:

"Rakas mantelitumake. 
Rauhoitu, olet turvassa, jos hallitset tämän blogin ensimmäisen kappaleen."
ystävällisin terveisin ope. "

Toinen kirje: 
"Rakas aivokuori & kumppanit. 
Jos haluat loistaa kokeessa ja olet saanut mantelitumakkeen rauhoittumaan, voit pohdiskella, miten haastavaa aivotutkimus on mm. seuraavista syistä:
- aivovaurioiden tarkka koko ja sijainti vaihtelevat
- aivoalueiden toiminnassa on yksilöllisiä eroja
- aivot toimivat kokonaisuutena. Jäljelle jääneet alueet voivat toisinaan hoitaa tuhoutuneen tehtäviä, toisinaan taas ne villintyvät tekemään omaa bravuuriaan, kun tuhoutunut alue ei ole hillitsemässä.
- aivovaurion merkitys voi riippua myös siitä, missä iässä se saadaan. Usein se menee niin, että lapsen ja nuoren aivot toipuvat vaurioista paremmin. Aina silloin tällöin käy painvastoin - jotakin asiaa ei voi oppia ilman kyseistä rakennetta. 
- arkiset psykologian käsitteet kuten tunne-elämä tai sosiaalisuus ovat aivojen kannalta kovin laajoja ja monimutkaisia. Ne pitävät sisällään lukuisten rakenteiden yhteistyön. Siksi on vaikeaa tai jopa mahdotonta sanoa, missä kohtaa aivoja on tunne-elämä tai sosialisuus tai älykkyys tms.

ystävällisin terveisin: ope

PS. älä näytä tätä mantelitumakkeelle, se hermostuu. 
PPS. lähde: The human amygdala. 2009 Ed. Paul J.Whalen & Elisabeth A. Phelps.