lauantai 28. tammikuuta 2017

Elokuvien terapiakuvaukset



Princeoftides.jpgJos pitäisi valita huonoin terapiaa kuvaava elokuva, valintani olisi Vuorovetten prinssi, olkoonkin, että se sai paljon oscar-ehdokkuuksia. Terapiakuvaukseen on päälleliimattu imelä rakkaustarina, mutta senkin voisi vielä kestää. Pahinta on sietämättömän pinnallinen käsitys siitä, mikä terapiassa parantaa. Elokuvasta saa sellaisen käsityksen, että potilaan kärsimykset johtuisivat varsin suoraviivaisesti yhdestä torjutusta muistosta ja paraneminen olisi ihmeenomaisen nopeaa heti, kun tuo kivulias muisto on tiedostettu. No... kai sellaistakin voi tapahtua. Tosin muistitutkijat epäilevät sitä, että ihminen täysin torjuisi traumaattisen tapahtuman. Helpompaa on uskoa, että ihmiset salaavat muilta vaikeita ja häpeällisiä asioita. Vaietun muiston kanssa voi olla raskasta elää ja on aidosti suuremmoista voida lopulta luottaa johonkuhun niin paljon, että kertoo hänelle mieltä painaneen muiston. Kertominen voi olla katarttista, puhdistavaa, hieman kuin itku parhaimmillaan. Hyvällä tahdolla tulkiten Vuorovetten prinssi  kertoo juuri tästä: Nick Nolten esittämä jalkapallovalmentaja kertoo vihdoin mieltä painaneen salaisuuden terapeutilleen ja saa rauhan. Näinkin tulkittuna elokuva on falski. Katarsis tuntuu kyllä ihanalta, mutta hyvin harvoin se riittää ketään parantamaan. Terapian vaikutukset ovat pikemmin hitaita ja vähittäisiä kuin äkillisiä ihmeparanemisia. 
Tarpeettoman suoraviivaisia traumateoreettisia tulkintoja on usein myös lukiolaisten koevastauksissa. Ajatus menee, että psyykkiset häiriöt ja kärsimykset selittyvät suoraviivaisesti traumasta ja vieläpä niin, että mitä pahempi trauma sen vakavampi häiriö. Hieman hakusessa oleva vanhemmuus tuottaisi lieviä ahdistusoireita, suoranainen väkivalta psykooseja jne. Näin EI ole. Totuus on paljon mutkikkaampi. On ihmisiä, jotka ovat viettäneet lapsuutensa juutalaisena keskitysleirillä, ja selvinneet niistä kauhuista käsittämättömän lievillä psyykkisillä oireilla. Toisaalta jollekulle voi kehittyä vaikkapa psykoosi, vaikka hänen lapsuudessaan tai nuoruudessaan ei olisi mitään erityisen traumaattista. Sairastumisen syyt näyttäisivät olevan aika monen asian summa - traumaattisen tapahtuman hirveys on vain yksi asiaan vaikuttava asia. Toiset ovat geeniensäkin puolesta erityisen haavoittuvia, toiset erityisen kestäviä. Joku saa yhdestäkin hyvästä ihmisuhteesta voimaa kestää hirveyksiä, kolmannella on elämään merkitystä tuova maailmankatsomus turvanaan, jollakin on kyky löytää optimismia pahassakin tilanteessa jne. Lyhyesti sanoen - niin sairastumisen kuin parantumisenkin syyt ovat moninaiset. Lisäksi niin sairastuminen kuin varsinkin paraneminen ovat pikemmin hitaita kuin nopeita tapahtumia.

Good will hunting poster.jpgGoog will hunting on astetta parempi terapiakuvaus, vaikka siinäkin kivun ydin yritetään kuvata yhden torjutun muiston kautta ja paraneminen on turhan nopeaa. Tässä elokuvassa katsojalle lienee kuitenkin selvää, ettei terapian teho perustu pelkästään muiston tiedostamiseen, vaan potilaan ja terapeutin vähitellen kehittyvään vuorovaikutukseen. Matt Damonin esittämä poika onnistuu karkottamaan monta terapeuttia luotaan, kunnes löytää yhden, joka kestää hänen karkoitusyrityksiään. Robin Williamsin esittämän terapeutin kanssa voi puhua asioista aidosti ja rehellisesti, eikä terapeutti lähde mukaan älykkään potilaansa pätemisleikkeihin. Terapeutin ja potilaan välille syntyy paljon aitoa välittämistä, minkä ansiosta terapeutin sanomisilla alkaa olla väliä potilaalle. Tässä on jo paljon oikean terapian elementtejä. Pätemiseen taipuvaiselle pojalle terapiasta tulee korvaava kokemus - malli ihmissuhteesta, jossa hänen kiinnostavuutensa ei riipu pätemisestä, älykkyydestä tai rehentelystä, vaan siitä, että puhuu aidosti ajatuksistaan ja tunteistaan. 

In TreatmentHBO:n draamasarja terapiassa (In treatment) on sitten jo varsin realistinen kuvaus psykoterapiasta. Siinä tulevat käsittelyyn terapeutinkin inhimilliset heikkoudet ja itse-epäilyt. Mukaan mahtuu sekin, että välillä terapiasuhde on kovilla. Mukavina kertoina koetut katarsikset ovat tässä vain alku. Ne luovat pohjaa, jonka avulla terapiassa selvitään vaikeiden aikojen yli, kun kärsimys vain jatkuu eikä terapeutillakaan ole keinoja auttaa. Terapia näyttäytyy enemmän kestävyyslajina kuin salapoliisityönä. Terapeutti jaksaa kulkea mukana, olla kiinnostunut, ottaa potilaansa vaikeita tunteita yhteiseen käsittelyyn ja siten auttaa sietämään niitä. Vaikeista umpikujista päästään usein yli sinnittelemällä, kärsimällä  yhdessä. Hitaasti. Sekin tohditaan näyttää, ettei terapia aina onnistu ja että se ottaa terapeutilla koville.

Kuvahaun tulos haulle what about bobEhkä paras elokuva terapiasta on sittenkin Entäs Bob? Näin siitäkin huolimatta, että se on komedia ja elokuvan terapeutti on varsin vastenmielinen nilkki. Koska tuntemani terapeutit ovat pääsääntöisesti mukavia ja aika syvällisiäkin, minun oli aluksi hieman vaikea sulattaa tuon elokuvan terepeuttikuvaa. Elokuvan huumori on kuitenkin anarkistisen valloittavaa. Kaikkea pelkäävä ja äärettömän ripustautuva Bob saattaa ylimielisen julkkisterapeutin hermoromahduksen partaalle seuraamalla tätä lomallekin. Nostan tämän elokuvan listani kärkeen, sillä se nauraa räkäisesti sliipatulle ja tekopyhälle psykokulttuurille. Self-help guru neuvoo potilaitaan: "Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet." No, elokuvassa Bob alkaa tehdä niin. Ja hän on todella outo ja rasittava. Katsoja kuitenkin vähitellen tykästyy häneen. Miksei Bobkin voisi olla oma rasittava outo itsensä? Self-help guru tuskin Bobia hyväksyisi. Hänelle itsensä hyväksyminen tarkoittaa jotakin tyyliin - muutu tavalliseksi ja hyväksy itsesi sen jälkeen.

Ja siitähän hyvässä terapiassa ei ole kyse.

tiistai 17. tammikuuta 2017

LATERALISAATIO - AIVOPUOLISKOJEN TYÖNJAKO


Oravilla havaitaan tassuisuutta - vaikeiden tehtävien tekemistä
aina samalla tassulla. Samoin orava tarkkailee vaaraa (tässä
tapauksessa minua)  mieluiten vasemmalla silmällään. 
Minulle opetettiin aikoinaan, että aivopuoliskojen erikoistuminen olisi vain ihmisen ominaisuus – se olisi kehittynyt, koska vasen aivopuoliskomme on erikoistunut kieleen ja oikea mm. tilasuhteiden tajuun. Nykytiedon valossa tuo vanha väite on yhtä aikaa oikein ja väärin.

On paljon todisteita siitä, että oikeakätisillä ihmisillä todellakin vasen aivopuolisko yleensä erikoistuu kieleen, oikea tilasuhteisiin yms. Työnjaosta lienee ollut myös evolutiivista hyötyä – aivojen suorituskyky on pysynyt korkeana ja monipuolisena, vaikka suuria alueita on otettu uusien, kielellisten toimintojen käyttöön.

Mikä jutussa sitten on väärin? 
Eläinten tutkijat vastaavat: Lukuisilla eläimillä havaitaan aivopuoliskojen työnjakoa ja ns. kätisyyttä, tai oikeammin tassuisuutta. Helena Telkänranta kertoo kirjassaan ”Eläin ja ihminen”, että useimmat uroskissat ovat vasentassuisia (pyrkivät lähes aina pyydystämään kärpäsen, leikkipallon tms. vasemmalla tassullaan), naaraat taas ovat yleensä oikeatassuisia. Koirilla on havaittu sama ilmiö, joskaan tassuisuus ei jakaannu niillä yhtä selvästi sukupuolen mukaan. Itse asiassa lähes kaikilla tarkkuustehtäviä tekevillä selkärankaisilla havaitaan ”kätisyyttä tai tassuisuutta”: käpyjä nakertavilla oravilla toinen etutassu erikoistuu tekemään motorisesti vaikeat tehtävät, papukaijat erikoistuvat käyttämään toista jalkaansa nokan apuna haastavissa irrottamistehtävissä. Susilaumoissa osa susista erikoistuu hyökkäämään vasemmalta, osa oikealta. Jonkinlaista toispuoleisuutta havaitaan jopa mehiläisillä - etsiminen ja lyhytkestoinen muisti ovat oikean tuntosarven varassa, säilömuisti vasemman. Lateralisaatiota syntyy selvästi muistakin syistä kuin kielen takia.

Yksinkertaisin selitys lienee, että esim. orava oppii nopeammin hankkimaan ruokaa, jos se käyttää aina samaa tassua vaikeiden liikkeiden suorittamiseen – kun harjoittaa vain yhtä tassua, se kehittyy sitäkin nopeammin ja paremmaksi. Kuulostaa järkevältä, mutta jos tämä olisi koko totuus, tassuisuuden pitäisi jakaantua sattumanvaraisesti kahtia – noin puolet kaikista eläimistä olisi vasentassuisia, puolet oikeatassuisia, riippuen siitä kummalla tassulla/kädellä/jalalla ne ovat tarkkuustehtävät aloittaneet. Kuitenkin havaitaan, että esim. ihmisistä suuri enemmistö on oikeakätisiä, kissoissa urosten enemmistö vasentassuisia ja naaraiden enemmistö oikeatassuisia. Tarinassa on jotakin monimutkaista ja siten kiinnostavaa.

Yksi arvoituksen avaimista voi löytyä siitä, että useimmat saaliseläimet käyttävät nimenomaan vasenta silmää vaaran tarkkailuun, oikealla voi etsiä ruokaa. Niin hiirillä kuin hirvillä kuin monilla muillakin lajeilla silmät ovat selvästi eri puolilla päätä (ihmisen samaan suuntaan katsovat silmät pienentävät näkökenttää, mutta parantavat syvyysnäköä).  Vasemman silmän suosimisesta vaaran tarkkailussa on paljon näyttöä – hirvet pakenevat autoa (tai sutta tms.) mieluiten niin, että vaaran näkee vasemmalla silmällä. Koirat puolestaan näyttävät reagoivan voimakkaammin vaikkapa käärmeen kuvaan, jos se näytetään vasemmalta puolelta koiraa. Hevosten on havaittu säikkyvän helpommin ja voimakkaammin vasemmalla puolella olevaa uhkaa. Tutkijat jopa suosittavat muuttamaan hevostenkoulutustapoja siten, että hevosta lähestyttäisiin mieluummin oikealta puolelta pelon ja arastelun vähentämiseksi. Tietenkin eläimet pystyvät pakenemaan ja pelkäämään myös oikealta tulevaa vaaraa – reaktio on kuitenkin vaimeampi (ehkä hitaampikin?).

Tekee mieleni jatkaa Telkänrannan ajatuksia ja spekuloida hivenen. Aivoissa mantelitumake on erikoistunut tunnistamaan vaaroja ja käynnistämään pakene tai taistele -reaktion. Useimpien ihmisten mantelitumakkeissa näkyy aivopuoliskojen työnjakoa – oikea mantelitumake keskittyy vaaroihin, vasen mantelitumake reagoi monipuolisemmin - se on aktiviinen myös myönteisten tunteiden aikana. Hetkinen… vasen silmähän on yhteydessä nimenomaan oikeaan aivopuoliskoon ja jos saaliseläimet tarkkailevat vaaraa mieluiten vasemmalla silmällä, se voi johtua oikeanpuoleisen mantelitumakkeen erikoistumisesta vaaran tunnistamiseen. Ja hetkinen uudestaan… ihmisillähän on havaittu että masennus ja ahdistuneisuus ovat toisinaan yhteydessä siihen, että oikea etuotsalohko on vasenta aktiivisempi. Voisiko sekin selittyä mantelitumakkeesta käsin? Ehkä jollakin varhaisella selkärankaisella (tai jopa kalalla?) oikeanpuoleinen mantelitumake erikoistui vaaraan: seurauksena olisi työnjako silmien välillä – vasen silmä tunnistaa vaaroja, oikea tarkkailee syötävää tms. Oikean silmän erikoistuessa ruuanhaun kaltaisiin asioihin, se ei syötä vasemmalle mantelitumakkeelle kovin paljoa vaaran havaitsemiseen liittyvää työtä. Vasen mantelitumake on tällöin ikään kuin joutilas ottamaan muita tehtäviä. Tästä voisi aiheutua ketjureaktio – kun vasen mantelitumake ei syötä vasemmalle etuotsalohkolle kovin paljoa vaaraviestejä, myös vasen etuotsalohko voi erikoistua myönteisempien tunteiden käsittelyyn.

Entä voisiko ”vasensilmäisyydellä” ja oikean mantelitumakkeen erikoistumisella vaaroihin selittää ihmiselle tyypillisimmän lateralisaation piirteen – kielen keskittymisen vasempaan aivopuoliskoon. Ehkä. Yksi puhumisen ja puheen ymmärtämisen edellytys on emotionaalinen kiihkottomuus. Apinoiden kirkuminen on usein hyvin emotionaalista ja ihmiselläkin suuri tunnemyrsky voi tuottaa joko suoraa huutoa tai mykistää sanattomaksi. Jos vasen mantelitumake on oikeaa rauhallisempi, koko vasen aivopuolisko lienee kiihkottomampi ja sopii siten kielen kehittymisen kotipesäksi.

Myönnetään, eksyin varsin syvälle spekulaation hetteikköön. Teppo Särkämö kertoo kirjassa ”Kliininen neuropsykologia” yksityiskohdan, joka voisi selittää lateralisaatiota yksinkertaisemmin (ja tylsemmin): vasen kuuloaivokuori on nopeampi ja oikea kuuloaivokuori taas herkempi sävelkorkeuden vaihteluille. Tämä luo perustan vähintäänkin sille, että musiikin ja äänensävyjen kuuntelussa oikea aivopuolisko on tärkeä. Nopeasti toimiva vasen kuuloaivokuori taas on omiaan puhutun kielen käsittelyyn – pitäähän äänteet ja sanat tunnistaa puheesta varsin nopeasti.

Todettakoon lopuksi, että tähän aiheeseen liittyvä data varsin kohinaista. Toisin sanoen kaikki ihmiset eivät ole oikeakätisiä, kaikki uroskissat eivät ole vasentassuisia eikä kaikkien ihmisten oikea mantelitumake ole erikoistunut vaaraan ja pelkoon. Joidenkin yksilöiden aivot ovat peilikuva enemmistön aivoista, joillakin toimintalogiikassa on vielä paljon suurempia eroja.


 PS. En halunnut sotkea tekstin luettavuutta lisäkiemuroilla, mutta tekee mieli sanoa pari sanaa kaloista. Neil Shubinin kirja "Inner fish" selittää yllättävän monet kehomme ominaisuuksista kalojen evoluutiohistorialla. Niinpä tuli mieleen, että myös työnjako vasemman ja oikean silmän (ja mantelitumakkeen) välillä voisi olla erityisen mielekäs vinoa merenpohjaa pitkin uivalla kalalla - rannan puoleinen silmä etsisi ruokaa ja veden puoleinen pitäisi silmällä vaaraa. Tämä on kuitenkin meikäläisen spekulaatiota, jossa voi olla sata virhettä. Tuli vaan mieleen. 

PPS. Valppaimmat voivat ihmetellä lausetta "vasen silmähän on yhteydessä oikeaan aivopuoliskoon". Ihmisellä jako menee tietenkin näkökentän eikä silmän mukaan - eli molempien silmien vasen näkökenttä tulkitaan oikealla aivopuoliskolla. Tilanne on eri lajeilla, joiden silmät ovat selkeästi eri puolilla päätä. 

tiistai 13. joulukuuta 2016

KEHITYSPSYKOLOGIA - KÄYTÄNNÖLLINEN TEORIAKERTAUS


Pasin mielestä Pirjo on ripustautuva. Pirjon mielestä Pasi on etäinen. Mistä on kyse?

Temperamenttiteorian edustaja voi väittää, että Pirjolla ja Pasilla on synnynnäisiä eroja sosiaalisuudessa. Kenties Pirjo on jo pienenä vauvana ollut kiinnostuneempi ihmiskasvoista ja kaivannut enemmän vuorovaikutusta kuin Pasi. Geenit ja raskausajan hormonaaliset tapahtumat ovat voineet muokata heidän aivojaan monin tavoin. Geenien vaikutuksesta on tutkimusnäyttöäkin: Esimerkiksi jopa eri perheissä kasvaneet identtiset kaksoset muistuttavat monien luonteenpiirteiden suhteen paljon toisiaan. Yksityiskohdat ovat kiistanalaisempia - millaisia eroja Pasin ja Pirjon aivoissa voisi tarkalleen ottaen olla? On alustavaa näyttöä, että autististen ihmisten taipumusta eristäytyä voidaan lievittää lisäämällä heidän verenkiertoonsa oksitosiini -hormonia. Pasi ei ole autistinen, mutta kenties hänenkin vetäytymis-taipumuksensa liittyy oksitosiiniin: Ehkä hänen verenkierrossaan on vähemmän oksitosiinia kuin Pirjolla tai hänen aivoissaan  on vähemmän reseptoreja oksitosiinille tai ne ovat heikommin toimivia tai sijaitsevat eri kohdissa aivoja. Oksitosiini on kuitenkin vain yksi lukuisista biologisista tavoista, jotka voivat selittää eroja sosiaalisuudessa. Lisäksi tutkimustulokset oksitosiinin vaikutuksesta ovat ristiriitaisia. Ennen kaikkea Pasin vertaaminen autistiin saattaa olla varsin epäreilua. Ehkä Pasin vetäytyvyys ei ole synnynnäinen piirre lainkaan, vaan hän reagoi vetäytymällä Pirjon hyökkäävään sosiaalisuuteen. Onko Pasin etäisyys ylipäätään selitettävissä niin suoraviivaisesti, että hän ei kaipaa läheisyyttä? Temperamenttipiirteet esiintyvät yleensä normaalijakauman mukaisesti – suurin osa ihmisistä ei ole sen enempää äärimmäisen sosiaalisia kuin eristäytyviäkään. Ehkä Pasi ja Pirjokin ovat sosiaalisuuden suhteen keskivertoja ja syitä heidän erilaisuuteensa pitää etsiä muualta.

Kiintymyssuhdeteoria selittäisi Pirjon ja Pasin erot vauvaiän tapahtumilla: Ensimmäisten ikävuosien aikana pikkulapsi tarvitsee jatkuvasti vanhempiensa tarjoamaa turvaa ja hoivaa. Jos hoiva on riittämätöntä, vääränlaista tai satunnaista, lapsen kiintymysjärjestelmä vääristyy. Ehkäpä Pasilla on välttelevä kiintymyssuhde - hän on vauvana joutunut usein kokemaan, ettei saa vanhemmiltaan hoivaa tai turvaa. Siksi hän on oppinut "kytkemään kiintymyskäyttäytymisensä pois päältä", vaikkei olo olekaan turvallinen. Hän on pakonomaisen itsenäinen. Pirjon kiintymyssuhde taas voisi olla pakottava. Hän olisi vauvana kokenut, että vanhemmat tarjoavat huolta ja hoivaa lähinnä silloin kuin heille sopii. Itkemällä ja pitämällä paljon melua itsestään Pirjo on oppinut saamaan vanhemmiltaan tarvitsemansa hoivan. Hänen kiintymyskäyttäytymisensä käy kuitenkin ylikierroksilla. Hän reagoi pieninpiinkin uhkiin eikä pysty rauhoittumaan, vaikka tukea ja turvaa olisi tarjolla. Tutkimuksissa on voitu varsin vakuuttavasti osoittaa, että pikkulapsilla on eroja siinä, miten rohkeasti he käyttäytyvät oudoissa tilanteissa ja miten paljon turvaa he näyttävät saavan vanhemman läsnäolosta. Jonkin verran epävarmempaa on se, johtuvatko erot lasten käytöksessä heidän saamansa hoivan empaattisuudesta ja luotettavuudesta - kysehän voi hyvin olla myös lasten synnynnäisistä temperamenttieroista. Vielä epävarmempaa on se, voiko aikuisen tunne-elämää suoraviivaisesti selittää vauvaiän tapahtumilla. Mario Mikulincer ja Phillip R. Shaver (2007) uskovat kiintymyssuhdeteorian selitysvoimaan, mutta aikuisten suhteen hekin ovat varovaisia: kiintymyssude muuttuu läpi elämän - siihen vaikuttavat niin lapsen kyky kuvitella turvaa tuottavia kiintymyksen kohteita (mielikuva vanhemmista, rievusta, tutista jne.) kuin lukuisat toissijaiset kiintymykset lapsuuden ja nuoruuden varrella (esim. mummo, tarhatäti jne) ja nykyinen parisuhdekin. Valtavirtapsykologiassa ei suosita nykyään kovin deterministisiä selityksiä. Varsinkaan pienet puutteet lapsena saadussa hoivassa eivät sanele yksilön loppuiän kehitystä. Poikkeuksena lapsen tarpeiden äärimmäinen laiminlyöminen, joka voi johtaa varsin vakaviin ja jopa peruuttamattomiin häiriöihin. Tällainen on kuitenkin harvinaista. Joten vaikka vauvaikä voi ehkä vaikuttaa siihen, että Pasilla on taipumusta kytkeä kiintymys pois päältä ja Pirjolla taas kiintymyksen hakeminen käy ylikierroksilla, he eivät ole vauvaikänsä kokemusten vankeja. 

Objektisuhdepsykologit etsisivät Pasin ja Pirjon eroja niin ikään lapsuudesta ja vauvaiästä. Heitä kiinnostaisi kuitenkin paljon myös se, miten Pasi ja Pirjo tiedostavat läheisyyden ja itsenäisyyden tarpeitaan nykyhetkessä. Pasi saattaa tiedostaa itsenäisyyden tarpeensa hyvin ja läheisyyden tarpeensa huonosti. Hän on suhteessa verraten etäinen, mutta olisi ehkä pahasti hukassa ja onneton, jos Pirjo jättäisi hänet. Pasin läheisyyden tarve voi siis olla paljon suurempi kuin hän tiedostaa. Pirjo puolestaan ei ehkä tiedosta itsenäisyyden tarvettaan. Jos Pirjolla olisi paljon läheisyyttä tarjoava kumppani, hän saattaisikin olla parisuhteen etäisyyttä ottava osapuoli. On mahdollista, että Pirjo ei oikein salli itsenäisyyttä itselleen - siksi hän on rakastunut etäiseen Pasiin, jonka seurassa ei itse tarvitse puolustaa oikeuttaan itsenäisyyteen. Objektisuhdeteorian tieteellinen tutkiminen on valitettavasti erittäin vaikeaa. Todisteet tulevat lähinnä terapiapotilaiden itseanalyyseista, joiden luotettavuutta on varsin vaikea arvioida. 

Parisuhteen elinkaari on ajattelumallina verraten lähellä objektisuhdeteorian ajatuksia. Se ei kuitenkaan edellytä tiedostamattomien motiivien kaivelua ja on siksi helpommin tutkittavissa itsearvioinnin keinon. Ajatuksena on, että vastarakastuneet ovat symbioosivaiheessa, kokevat suurta läheisyyttä ja haluavat olla toistensa seurassa lähes koko ajan. Erkaantumisvaiheessa otetaan etäisyyttä sekä omaa aikaa ja tilaa. Kumppanuusvaiheessa läheisyyden ja itsenäisyyden tarpeet saadaan jonkinlaiseen arkiseen tasapainoon. Pirjon ja Pasin tapauksessa voisi olla mahdollista, että Pirjo on vielä alkuvaiheen symbioosissa, mutta Pasi on jo siirtynyt eriytymisvaiheeseen. Jos tämä tulkinta on totta, Pasin ja Pirjon "kriisi" on varsin tavanomainen ja ohimenevä ilmiö parisuhteissa. 

Erik H. Eriksonin kehityskriisiteoriassa Pasin ja Pirjon tilannetta voisi tarkastella jatkumona murrosiästä. Ideana on, että läheisyyden kriisi tulee identiteettikriisin jälkeen. Nuoruusiän identiteettikriisin ratkaiseminen helpottaa aikuisiässä tapahtuvan läheisyyden kriisin ratkaisemista. Pirjon ripustautuvuus voi tästä näkökulmasta olla seurausta kesken jääneestä itsenäistymisestä ja identiteettityöstä. Pirjo on siirtänyt liian suoraan riippuvuuden tunteensa vanhemmista Pasiin. Niinpä suhde ei muistuta kahden tasavertaisen aikuisen suhdetta, vaan lapsen ja vanhemman suhdetta. Pasi puolestaan on voinut itsenäistyä vanhemmista uhmalla. Tästä syystä kaikenlainen läheisyys tuntuu hänestä uhkaavalta - se voi palauttaa hänet takaisin lapsen asemaan. Tästä näkökulmasta läheisyyden kriisin ratkaisu vaatisi identiteettikriisin ja itsenäistymisen ratkaisemista. Muiden psykodynaamisten teorioiden tavoin tätäkin on vaikea tutkia muutoin kuin terapiassa.  

Traumamalli lienee naistenlehdistä tuttu selitys. Ehkä Pasi on kokenut edellisissä suhteissaan traumaattisen hylätyksi tulemisen kokemuksen, eikä siksi enää uskalla kiintyä. Pysyttelemällä etäisenä voi suojella itseään hylätyksi tulemisen tuskalta. Toisaalta Pirjon tarkertuvuus voi selittyä samanlaisella traumalla. Hänkin pelkää hylätyksi tulemista. Hän vain valitsee toisenlaisen strategian - hän pyrkii ripustautumalla varmistamaan, ettei toinen lähde. Jälleen kerran selitysmalli vaatii tiedostamattomien motiivien arvioimista ja on siksi vaikea tutkia puolueettomasti terapian ulkopuolella. Traumaselitys lienee kuitenkin varsin suosittu, mikä ei vielä tarkoita, että se olisi tosi. Ongelman selittäminen exän viaksi on turhankin houkuttelevaa, sillä silloin sen enempää Pasin kuin Pirjon ei tarvitse tutkailla omaa toimintaansa. 


Kognitiivisesta näkökulmasta katsoen keskeistä on tiedonkäsittely ja erityisesti ajattelutavat. Mitä tulkintoja ja merkityksiä "vetäytyvyys" tai "ripustautuvuus" saavat. Ehkäpä Pasi kokee vetäytyvyytensä olevan miehekkyyttä - elokuvien hiljainen ja vahva mies on luotettava ja hötkyilemätön. Pirjon kritisoima piirre voi siis olla osa Pasin ihanneminää. Vastaavasti "ripustautuvuus" voi olla Pirjon mielestä avoimuutta, aitoutta ja tunteellisuutta - osa hänen ihanneminäänsä. Pirjo saattaa mitata rakkauden ja läheisyyden määrää parisuhteessa sillä, kuinka paljon pariskunta puhuu keskenään. Pasin määritelmä läheisyydelle taas saattaa olla, että tarpeeksi läheiset voivat olla yhdessä hiljaa ilman, että kumpikaan vaivaantuu. 

Kogniitiivinen psykologi saattaa tarkastella tilannetta myös havaintokehän avulla. Ehkä Pasi ei ole objektiivisesti kovin vetäytyvä eikä Pirjo kovin tarkertuva. Luulo Pasista vetäytyvänä saattaa johtaa Pirjon huomaamaan yksipuolisesti Pasin vetäytymisiä. Samoin kuin uskomus Pirjosta takertuvana voi johtaa Pasin tarkkailemaan yksipuolisesti Pirjon takertuvaa käytöstä. 

Attribuutioteoria tarkastelee Pasin ja Pirjon suosimia syyselityksiä. Pasi voi olla kohtuuttoman ahdistunut, jos hän uskoo Pirjon olevan luonteeltaan pysyvästi ja järkähtämättömästi takertuva. Asialle ei siis voi tehdä mitään. Samoin Pirjo on epätoivoinen, jos hän uskoo Pasin vetäytyvyyden olevan pysyvää ja muuttumatonta. Jos Pasi ja Pirjo suosivat syyselityksiä, jotka ovat hetkellisiä ja joihin voi vaikuttaa, he ovat paljon toiveikkaampia parisuhteensa suhteen.

Kognitiivisia teorioita pystytään aika hyvin tutkimaan ja kelvollista tutkimusnäyttöä ihanneminän, havaintokehän tai attribuutioiden vaikutuksesta ihmisten toimintaan on runsaasti.  Psykodynaamisten käsitysten edustajat voivat kuitenkin huomauttaa, että tutkimusnäyttö ei todista kognition olevan ensisijaista - ajattelutavat kyllä vaikuttavat, mutta psykodynaamikko yleensä uskoo ajattelutapojen johtuvan tiedostamattomista tunnesolmuista.


Sosiaalipsykologiset ja sosiokulttuuriset selitykset ovat yleensä varsin lähellä kognitiivisia selityksiä. Tutkitaan paljon ajattelutapoja, mutta painopiste on enemmän siinä, miten kulttuuri ja vertaisryhmät muokkaavat ajattelua. Esimerkiksi Harris korostaa sitä, miten vertaisryhmien arvot ja asenteet muokkaavat yksilöitä. Pasi ja Pirjo eivät välttämättä ole keksineet ihanneminäänsä itse, vaan omaksuneet ne vertaisryhmiltään. Joku voisi sanoa, että Pasin ja Pirjon ihanneminät kuulostavat varsin yleisiltä stereotypioilta miehistä ja naisista.Vertaisryhmien vaikutuksesta yksilön ajatteluun on kohtuullisesti tutkimusnäyttöä.  

Vahvin tutkimusnäyttö lienee kuitenkin kommunikaatiomalleihin keskittyneellä John Gottmanilla. Hän on työryhmineen videoinut pariskuntien keskusteluja. Laskemalla videolla esiintyvän myönteisen ja kielteisen kommunikaation määrää ja tunnistamalla muutaman erityisen haitallisen kommunikaatiomallin, Gottman pystyy ennustamaan n. 90 % tarkkuudella, mitkä pariskunnista ovat yhdessä vielä useamman vuosikymmenen päästä. Muiden teoriamallien edustajat eivät pääse lähellekään moista tarkkuutta ja useimmat eivät edes yritä luoda ennustavia malleja. 

Pasin ja Pirjon tapauksessa saattaisi hyvinkin olla kyseessä yksi Gottmannin tunnistamista haitallisista kommunikaatiotyyleistä. Pirjo kokee olonsa yksinäiseksi ja hylätyksi ja arvostelee siksi Pasia vetäytyvyydestä. Pasi kokee olevansa hyökkäyksen kohde, mutta katsoo toimineensa hyvin ja sankarillisesti, koska ei ole suuttunut toisen hyökkäyksestä (ns. stonewalling). Todellisuudessa Pasin "urhea" itsehillintä vain lisää Pirjon epätoivoa - hän ei saa rajuillakaan otteilla aikaiseksi mitään reaktioita kumppanissaan. Kierre pahenee molempien jatkaessa oppimallaan tyylillä. 

Gotman on pyrkinyt auttamaan ihmisiä kommunikoimaan paremmin. Pasi voi yllättyä iloisesti, jos hän antaa pahastumisensa näkyä - Pasin näyttämä suru tunne voi pehmentää Pirjon halua arvostella. Pirjo taas voi hämmästyksekseen huomata, että hänen todellinen tunteensa ei ole kiukku vaan ikävä. Hän voi opetella sanomaan sen ääneen. Sen sijaan, että moittisi Pasia vetäytyvyydestä, hän voi sanoa olevansa yksinäinen ja kaipaavansa Pasia. Tai hieman ärhäkkäämmin - minulla on niin ikävä sinua, että olen haljeta kiukusta. Moiseen voi olla vaikea reagoida vetäytymällä. 


Pasi ja Pirjo ovat kuunnelleet psykologeja kasvavan ärtymyksen vallassa. 
- Niin että mä olen siis autisti, muistaa Pasi. 
- ... ja mä olen joku lapsenomaisesti takertuva kypsymätön teini, valittaa Pirjo. Eikä me muka osata edes riidellä. 
- Se traumajuttu vois ehkä olla totta, tuumii Pasi. Mulla oli yksi ihan hirvee Exä. 
- Niin mullakin, sanoo Pirjo lempeästi ja kietoo kätensä Pasin ympärille. 
Psykologit huokaisevat hieman rasittuneesti, mutta toteavat ääneen:
- No jos toi selitys teille kelpaa, niin mikäs siinä sitten.  


sunnuntai 4. joulukuuta 2016

ONKO PSYKOLOGIASTA MIHINKÄÄN?

Olin hautajaisissa. Enkä todellakaan halua kuvata tai selittää tunteitani psykologian termein.

Luin opiskelijoiden minäkansioita. Olin ilmoittanut, että pisteitä saa sekä oman elämänsä aidosta ja monipuolisesta pohdinnasta, että psykologian termien ja teorioiden soveltamisesta omaan elämäänsä. Hyvin harvat käyttivät psykologian termejä ja heistäkin monet luopuivat termeistä päästessään vauhtiin. Hyvä niin. Olin  otettu ja kiitollinen saadessani lukea heidän pohdintojaan.

Jussi Valtosen romaanissa ”He eivät tiedä mitä tekevät” eräs perheterapeutti yrittää riidellä oikeaoppisen rakentavasti. Syntynyt vaikutelma on pöhkö ja epäaito. Tarkoituksella. Käsittääkseni Valtonen kritisoi kummalliseksi käynyttä psykokulttuuria.

Juhani Mattila kuvaa kirjassaan ”Uupunut nainen” sivulla 24 luullakseni samaa ilmiötä toisin päin: ”Hän (potilas) ei pilannut keskustelua psykiatrisilla termeillä eikä ladellut älyllisiä selityksiä kuten jotkut psykokulttuurin omaksuneet yksilöt, joiden irrottaminen opitusta ajatuskuviosta oli usein työn takana. Oli siis yksi vaikeus vähemmän.”

Minä puolestaan olen pilannut monta opetuskeskustelua tuomalla psykologian termit kehiin liian aikaisin. Ihmisten ajatusten virta on katkennut, kun he ovat alkaneet ahtaa kokemuksiaan psykotermeihin.

Onko psykologiasta siis mihinkään?
On. Psykologian kieli on syntynyt tutkimuksia varten. Parhaat termit ovat selkeitä ja mitattavissa. Nuo tutkimukset voivat mullistaa ajatteluamme monella hyvällä tavalla, korjata arkiajattelumme virheitä. Parhaiden psykologian termien viileä analyyttisyys on korvaamattoman arvokasta, kun halutaan tietoa tosiasioista.

Olen siis ihan kohtuullisen ylpeä edustamastani tieteenalasta,
mutta samalla totean painokkaasti – ainakaan minä en käytä psykologian kieltä tunneilmaisuun tai herkkien kokemusten käsittelyyn.

Tunteiden ilmaisuun ei ehkä kannata käyttää viileän analyyttisiä termejä.
Onneksi on runous, musiikki, tarinat, kosketus ja lenkkipolku.
… ja paljon muuta, mistä minä en mitään tiedä.

Olin siis hautajaisissa, enkä kaivannut psykologiaa (tai teologiaa).
Järnefeltin kehtolaulu. Vanha virsi Taalainmaalta. Niihin minä tarrasin.
Jos olisin pystynyt, olisin laulanut ”makeasti oravaisen.”
Soisin sen löytyvän virsikirjasta.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

IMPLISIITTINEN PERSOONALLISUUSTEORIA

- Se tarkoittaa arkiajattelumme uskomuksia siitä, mitkä luonteenpiirteet kuuluvat yhteen, mitkä ovat toistensa vastakohtia ja mitkä ovat tärkeitä luonteenpiirteitä. 

Mervi on opettaja ja hän on kiltti.

Sinin mielestä kiltti on myös ystävällinen, empaattinen ja moraalisesti hyvä. Kiltin vastakohta on ilkeä ja julma. Niinpä Sini pitää Mervistä, luottaa tähän ja tarvittaessa uskaltaa pyytää Merviltä apua. Toisaalta - jos saa Merviltä huonon numeron, se tarkoittaa kyllä sitä, että on pahasti mokannut kokeessa. Hyvä numero Merviltä taas ei takaa vielä mitään.

Petrin mielestä kiltti on tavallaan vääristynyt ja epäaito versio ystävällisyydestä. Hänen mielestään kiltti on myös arka, nössö, saamaton ja tekopyhä. Petri on varma, että kilttien mielessä kihisee kaikenlaista itsekästä ja ilkeää, jota he eivät vain uskalla ilmaista. Kiltin vastakohta on Petrin mielestä suora, rehellinen ja rohkea. Ei Petri silti Merviä inhoa, hänestä Mervi on lähinnä yhdentekevä. Kiltit ovat hänestä lähinnä tylsää seuraa.

Mervin itsensä mielestä kiltti on ystävällinen, empaattinen ja varovainen. Kiltin vastakohta on röyhkeä ja itsekeskeinen. Mervi tietää olevansa itse hyvin kiltti. Hän lukee naistenlehdistä kuvauksia siitä, miten liika kiltteys voi altistaa esimerkiksi masennukselle. Mervi tunnistaa riskin, mutta ajattelee, että empaattisuus on hänelle niin luontaista ja palkitsevaa, ettei halua siitä eroon. Mervi on kuitenkin suurin ponnisteluin opetellut antamaan huonoista koevastauksista huonoja numeroita. Jotenkin se onnistuu, mutta hän kärsii kohtuuttomasti kokeiden korjaamisesta. Kerran Mervi näki opiskelijan lunttaavan kokeessa, ja hänen täytyi kerätä kaikki rohkeutensa ja voimansa, että otti asian käsittelyyn ja rankaisi opiskelijaa. Mervi tiesi tekevänsä oikein, mutta tunsi itsensä silti julmaksi. Sinä päivänä Mervi toivoi, ettei olisi kiltti. Useinmiten kiltteys tuo kuitenkin Merville iloa ja ystäviä, se on hänelle niin tärkeä ja luontainen ihanne, että sitä voi pitää osana hänen identiteettiään.

Mervi on siis kiltti, mutta kiltteyden merkitys riippuu paljolti käytetystä implisiittisestä persoonallisuusteoriasta.

lauantai 24. syyskuuta 2016

SURU

Runoilija ja kansanedustaja Tommy Tabermanilla kertoi aikanaan lehdissä, miten surunsa kanssa jää helposti yksin. Hänellä oli todettu syöpä, jota ei voinut enää hoitaa. Kun asia tuli julki, Tabermanin puhelin vaikeni, ihmiset eivät enää ottaneet yhteyttä, ehkä he halusivat antaa hänelle sairastamisrauhan – Taberman itse ei moista hiljaisuutta kaivannut.  

Tunnistan tilanteen omalta työuraltani. Eräs työtoverini menetti lapsensa. Kun hän palasi töihin, huomasin aluksi vältteleväni häntä. Tunsin tietenkin valtavasti myötätuntoa, mutta minua pelotti. En oikein tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Kaikki tuntemani sanat tuntuivat täysin riittämättömiltä ja tyhjiltä. Minun täytyi kerätä koko työpäivä rohkeutta ja vasta kun oppitunnit olivat ohi, uskalsin mennä sanomaan osaanottoni. Olin tietysti kömpelö, mutta luullakseni niin olivat kaikki muutkin. Suuren surun edessä ei kai oikein voi olla muuta kuin myötätuntoinen ja avuton.

Niinpä minusta oli lohduttavaa lukea Salli Saaren kriisiapua käsittelevästä kirjasta Kuin salama kirkkaalta taivaalta (s. 142), että samantapaisia kokemuksia on alan ammattilaisillakin. Katastrofipsykologisen työmuodon Suomeen tuoneen Krister Anderssonin ensikokemus alasta oli myös täynnä avuttomuutta. Hän kuunteli lapsensa menettäneen äidin tuskaa, piti kädestä, mutta ei osannut sanoa juuri mitään. Hän koki olleensa aivan surkea auttaja. Myöhemmin äiti soitti kiitollisena – apu oli tuntunut korvaamattomalta. Näin siitä huolimatta, ettei hän ollut osannut sanoa oikein mitään. Tai oikeammin – juuri sen takia. On nimittäin paljon tarinoita, joissa suuren surun keskellä olijat kokevat positiivista näkökulmaa ja toivoa tarjoilevat auttajat aivan sietämättöminä ja epäempaattisina. Samoin useimmat ihmiset haluavat surullisina kuunnella surullista musiikkia, eivät iloista. Surua ei halua eikä voi muuttaa joksikin muuksi liian nopeasti. Suru ottaa oman aikansa.

Tästä näkökulmasta on hieman vaikea ymmärtää diagnosointijärjestelmien (DSM ja ICD) näkemystä masennuksesta: Fobia diagnoosien kohdalla sentään ajatellaan, että pelon pitää olla jollakin tavalla aiheeton tai kohtuuton. En saa fobiadiagnoosia siitä, jos pelkään väkivaltaisesti käyttäytyvää isokokoista, aseistettua miestä. Saman luulisi pätevän masennukseen ja suruun. En saa masennusdiagnoosia, jos suren hyvästä syystä. ICD järjestelmä hyväksyy kuitenkin päteväksi surun syyksi vain lähiomaisen kuoleman. Muista syistä johtuvat, yli kaksi viikkoa kestäneet surureaktiot kehotetaan diagnosoimaan masennukseksi. Monen psykologin on vaikea hyväksyä tällaista näkemystä surusta.

Paljon viisaammalta kuulostaa uskontotieteilijä Mari Pulkkinen, joka teki surusta väitöskirjan. Hän kritisoi termiä surutyö ja korostaa, ettei suru ole mikään homma, jonka voi noin vain hoitaa alta pois. Suru ottaa aikansa, ja kukin suree yksilöllisellä tavallaan. Suru on monimutkainen asia.

Itse asiassa voisi väittää, että surun pakeneminen on haitallista. Jos esimerkiksi seurustelusuhteen kariuduttua aloittaa heti uuden suhteen, mieli on kuitenkin vielä kiinni edellisessä suhteessa. Tällöin uusi kumppani kokee luultavasti olevansa jonkinlainen korvike: todennäköisyys, että tämä uusikin suhde kariutuu, on tällöin aika korkea. Psykologian tehtävä ei silti ole moralisoida tällaistakaan ratkaisua. Tekee vain mieli vihjata, että menetysten jälkeen kannattaa antaa itselleen aikaa toipua.

Omassa ajattelussani suru on enemmän keino pitää mielenterveyttä yllä kuin mielenterveydenhäiriö. Suru on - ainakin minulla - todellisin keino käsitellä menetyksiä, joita ei voi muuksi muuttaa. Onpa sitten kyse läheisen kuolemasta, omasta rajallisuudesta tai uraan ja ihmissuhteisiin liittyvistä menetyksistä. Suru menee suremalla aikansa, eikä siinä mikään temppuilu auta. 

Suru ottaa aikansa, mutta myönnettäköön, että suruun voi jäädä kielteisellä tavalla kiinni. Yritän kuvata tätä Elisabeth Kübler-Rossin surun vaiheteorian avulla.
1)    Ensireaktiona menetykseen on usein kieltäminen tai jonkinlainen shokki. Mieli on epäuskoinen ja yrittää kieltäytyä käsittelemästä tapahtunutta. Tämä kuuluu asiaan, mutta on pitkittyessään haitallista. Seurustelusuhteen päättymisessä tähän vaiheeseen juuttuminen voisi olla esimerkiksi sitä, että jää vuosiksi haikailemaan päättyneen suhteen perään ja idealisoi menettämänsä suhteen niin täydelliseksi, ettei mikään ihmissuhde voi vetää sille vertoja.
2)    Kieltämisen jälkeen tulee usein viha. Se on ymmärrettävää, mutta menee ajallaan ohi.  Tähän vaiheeseen juuttuminen voisi seurustelun päätyttyä olla esimerkiksi jatkuvaa kumppanin häiritsemistä ja vahingontekoa. Tai katkeroitumista tyyliin – kaikki miehet on sikoja. Katkeran ihmisen taustalla voi siis olla jokin menetys, josta hän ei ole päässyt yli.
3)    Kaupankäyntivaiheessa menetyksen lopullisuus yritetään estää muuttamalla itseä. Minä muutun, sitten hän ottaa minut takaisin. Laihdutan, parannan tapani tms. Tähän vaiheeseen juuttumisena voisi pitää myös pitkään jatkuvaa ahdistunutta yritystä vahvistaa miehekkyttään tai naisellisuuttaan: hylätyksi tuleminen on järkyttänyt uskoa omaan viehättävyyteen, ja uusien kumppanien velvollisuudeksi määrittyy  kaikkien itse-epäilyjen kumoaminen.
4)    Varsinainen suru, joka kohtuuttomasti pitkittyessään voi muuttua masennukseksi. Tarkan aikarajan antaminen surulle tuntuu kuitenkin mauttomalta, ja ICD tautiluokituksen mainitsema kaksi viikkoa tuntuu huonolta vitsiltä.
5)    Hyväksyminen, joka ei tosin tarkoita sitä, ettei surua enää lainkaan tuntisi. Pikemmin sitä, että mieli vapautuu jatkamaan elämäänsä.

Surun vaiheita ei ole mielekästä ymmärtää jäykkänä normina siitä, miten kaikkien ihmisten surun pitäisi mennä. Se on kuitenkin hyödyllinen älyllinen työkalu ja auttaa tunnistamaan inhimilliseen kärsimykseen liittyviä ilmiöitä.

Kärsimys on kovaa eikä välttämättä aina jalosta. Läpikäyty suru tuo kuitenkin ihmiseen tiettyä vakavuutta ja syvyyttä. Omakohtaisesti koettu suru voi auttaa ymmärtämään ja suhtautumaan myötätuntoisesti toisten suruun. En kuitenkaan ajattele, että ihmisen surun tarvitsi olla jotenkin leimallisen ylevää tai kaunista. En lämpene ajatukselle mallikelpoisesta surijasta, joka kantaisi kärsimyksensä buddhalaisen tyynesti. Surusta selvitään, mutta matkalla ei tarvitse kerätä tyylipisteitä. Jos hyvin käy, matkalta kertyy kuitenkin enemmän kiitollisuutta kuin katkeruutta. Näin voi käydä erityisesti silloin, jos kohtaa surussaan ihmisiä, jotka suostuvat jakamaan surua pakenematta surijaa tai yrittämättä lohduttaa häntä teennäisesti.


sunnuntai 4. syyskuuta 2016

KIELI JA KÄSITTEET

- Kävin aikanaan terapiassa ja siitä oli paljon apua. On kuitenkin vaikea selittää, mikä siinä oli parantavaa.  
- Höh. Eikös se ole itsestäänselvyys. Totta kai puhuminen auttaa.
- Ei se ole sanottua. Moni kokee, että on paras olla puhumatta pahoista, älä herätä nukkuvaa karhua, sanotaan. Joskus se voi olla hyvä neuvo.  
- Juu juu, mutta toi on semmoisten ihmisten kanta, jotka… (keskeyttää, sillä tajuaa aikovansa nimitellä ihmisiä rumasti)…  No, syvälliset ihmiset puhuu tunteistaan ja ratkoo riitansa puhumalla ja… miksi sä oot noin epäilevän näköinen?
- Koska ihan aidosti epäilen. Kielen mahti ei ole kaikkivoipa.
- En mä nyt mistään kaikkivoipuudesta puhunut…
- Et, mutta ajattelit. Kielen valtaa liioitellaan. Pessimisti voi opetella puhumaan optimistisen kuuloisesti ja säilyä silti pessimistinä. Opiskelija voi kirjoittaa fiksuja opiskelutekniikasta ja opiskella silti tehottomasti. Voin kirjoittaa kirjan polkupyöräilystä, vaikka en edes osaisi ajaa pyörällä. Muistatko Gazzanigan aivohalkiopotilaat?
- Ne joilta oli aivokurkiainen leikattu eikä vasen ja oikea aivopuolisko enää tienneet toistensa ajatuksista.
- Jep. Gazzaniga puhuu myös vasemman aivopuoliskon tulkista, joka ei tee päätöksiä, mutta keksii jälkikäteen selityksiä. Terapia saattaa toisinaan muuttaa vasemman aivopuoliskon sepittämää tarinaa potilaan elämästä, mutta potilaan tapa toimia, tehdä päätöksiä ja kokea asioita ei ole suuresti muuttunut.
- Mutta juurihan sä alussa sanoit, että itsellesikin terapiasta oli hyötyä.
- Kyllä, mutta se hyöty ei ainakaan ensisijaisesti ole siinä, millaisen tarinan vasemman aivopuoliskoni tulkki minusta kertoo tai millaisen aineen kirjoittaisin aiheesta ”minä”.
- Mutta sähän et käynyt missään käyttäytymisterapiassa, vaan ihan… että sinä puhuit ja terapeutti kyseli, kommentoi ehkä tulkitsikin.
- Juupa juu, mutta puhe on kuitenkin jotenkin pelkkää pintaa. Kuvaisin omaa terapiaani mieluummin Vygotskyn käsitteillä. Hänen mukaansa alussa, siis ihan vauvaiässä on vanhemman ja lapsen vuorovaikutus. Siinä on vuorottelevaa ääntelyä, vähitellen puhettakin. Lopulta lapsi alkaa höpöttää myös ääneen itsekseen, kunnes vihdoin tuo höpinä sisäistyy sisäiseksi puheeksi, ajatteluksi.
- Tunnen teorian, mutta se on aina ollut minusta jotenkin lattea ja mitäänsanomaton.
- Äläs nyt. Ajatusta voi jatkaa. Ihminen kirjoittaa tekstiinsä (tai puhuu puheeseensa) aina lukijan. Hyvälle ystävälle voi sanoa rennosti: ”Moi kakkapökäle, mitä kuuluu?”, ja ystävä ymmärtää sen ystävälliseksi. Sä et toivottavasti sano samoin opettajallesi.
- En vieläkään ymmärrä, mitä ajat takaa.
- Sä virität puheesi ja kirjoituksesi aina vastaanottajan mukaan – arvostelijalle puhut puolustautuen ja varovasti, ystävälle rennommin ja huolettomammin jne.
- Ok. Entä sitten?
- Myös sun sisäisellä ajattelullasi on "yleisö". Kun hiljaa mielessäsi höpäjät omia ajatuksiasi, sinulla on jonkinlainen ”yleistynyt toinen”, jolle puhut. … Tai no… jos joku on suututtanut sinut, puhut hetken aikaa varmaankin sisäistä puhetta hänelle. Saarnaat mielessäsi hänelle ja osoitat hänen lukemattomat virheensä.
- Okei. Ton tunnistan. Mutta kun olen vihainen... sanotaan nyt vaikka Pentille, niin kyllä mä mielessäni raivoan juuri Pentille, enkä millekään helkkarin yleistyneelle toiselle.  
- Oikein, hyvä tarkennus, juuri noin. Mutta silloin, kun et ole suuttunut kenellekään, kun kaikki on ihan tavallisesti… silloinkin ajatuksillasi on eräänlainen yleisö, se on ”yleistynyt toinen”. Se ei ole kukaan yksi ihminen, vaan jonkinmoinen ajatustesi yleisö. 
- Ok. Mutta miten tämä liittyi terapiaan.
- Terapia muutti mun ”yleistynyttä toista”. Olin pitkään vuorovaikutuksessa ystävällisen ja ymmärtävän mutta myös aika lahjomattoman ihmisen kanssa. Terapeutista tuli iso osa mun yleistynyttä toista, jolle ajatuksiani hiljaa mielessäni puhun. 
- Eli sä juttelet mielessäsi yhäkin sun terapeutille. 
- Ei, vaan terapeutille juttelu muutti sitä, miten koen oman päänsisäisen yleisöni.
Aiemmin ajatusteni yleisö oli aika ankara ja jyrkkä. Terapeuttini ansiosta ajatteluni yleisö on ainakin omasta mielestäni salliva mutta rehellinen.
- Mutta sittenhän se meni niin, että puhuminen auttoi ja mä olin koko ajan oikeassa.
- Kyllä ja ei. Juttu ei ole siinä, mitä puhun ja millaisiin sanoihin päädyn. Voin uusia puhetyylini fiksuksi ja puhua papattaa järkevyyksiä niitä oikeasti tajuamatta. Hieman kuin opetettu papukaija. Tai puhetyylini voi pysyä aika samana, mutta oloni on valtavasti kohentunut, koska oma päänsisäinen yleisöni on vihdoin minun puolellani. 
- Eikös toi ole hiustenhalkomista.
- Kyllä ja ei…
- LOPETA JO!
- Okei. Anteeks. Mutta haluan vielä lausua runon.
- Kenelle. 
- Ystävälleni kielelle. 
- Oot outo. 
- Kiitos. 

Oodi käsitteille
Ilman sinua olisimme karvattomia simpansseja.
Sinun ansiostasi voimme kehitellä ajatuksia yhdessä
     ja siirtää ne seuraavalle sukupolvelle
     ja mullistaa maailmamme
  jälleen kerran.  

Sinun avullasi muistamme paremmin,
             ja havaitsemme tarkemmin.
             himbaheimo, joka havaitsee vihreässä värissä pieniäkin sävyeroja,
             koska he nimeävät värejä niiden kirkkauden mukaan.

Sinä myös petät meitä.
            Himbojakin, jotka eivät havaitse murretun vihreän ja sinisen eroa,
               koska heidän kielensä ei tee eroa sinisen ja vihreän välille.

Sinä houkuttelet liioittelemaan.
              Luomme käsitteen laudatur vastaus ja eximian taso.
                    Lars sai 36 pistettä, Elina 32, he ovat L:n kirjoittajia.
                        Sini sai 31. Hän on eximian kirjoittaja.
              Sinä luot enemmän tai vähemmän mielivaltaisia jakoja, 
                           yhdistät Jaskan ja Elinan samaan luokkaan,  
                                 viskaat Sinin toiseen, koska jossakin pitää rajan olla.

Mutta et sinä siihen tyydy. 
        Sinä yhdistät Sinin ja Elinan koska he ovat naisia, mutta Lars on mies. 
        Sinä yhdistät Sinin ja Elinan koska he ovat suomalaisia ja Lars syntyjään ruotsalainen.
        Sinä yhdistät Sinin ja Larsin koska he ovat kaupunkilaisia ja erotat maaseudun Elinan.

Sinä teet kaoottisesta maailmasta ymmärrettävän
           liian ymmärrettävän.

Olet parantumaton liioittelija.
Tarvitsen sinua joka hetki,
              mutta en luota sinuun.
– rakas huijarini.